Taas se on pitkä valonjakso kääntymässä kohti pimeyttä. Reipashenkinen oman elämän lukuvuosi taas päättymässä talvilomaan. Hetken lepoon. 

Jotenkin sitä haluaisi avata, sanat vaan leikkii hippasta lauseiden kanssa. 

Tuntuu että kulunut lukuvuosi uudessa koulussa. Ihmisilläkin on paljon erilaisia kouluja, eskarista yliopistoon, elämässäkin niitä kai piisaa alusta loppuun saakka. Tuntuu että joku elämänkoulu jäi taa ja uuden ovet edessä oli auki. 

Pitkään kyllä tiesin odottaa. Tiesin että olen stipendin ansainnut ja saanut, tullut hyväksytyksi uuteen. Juuri sillä hetkellä kun olin valmis. 

Yksi ihminen, joka kokonaisuus. Jonka takana kokonainen yhteisö. Siinä se. 

Syvä nöyryys ja kiitollisuus kun ymmärsin mitkä ovet edessä auki kulkea. On lupa. Saan tulla ja saan olla. Vaikka vielä en tohdi, jään ovensuuhun hiljaa katselemaan ympärilleni. Olen vertainen, sen tiedän kyllä, mutta tuntuu hyvälle vain olla ja katsella. Olla hiljaa ja nauttia yhteisöllisyyden syvyyksistä. En ole opettamassa, olen oppimassa. Olen läsnä. 

Voima ympärillä sellaista mitä en ole ennen kohdannut. Yhteisön monikeroksinen kaikeudessa rakentunut koko kapasitetti ympärillä kietoen rauhaansa. Vieden siihen syvyyteen mitä niin paljon kaivannut. Näen syvyyden kauneuden, vaistoan kuinka paljon on opittavaa. Koen sen ihan puhtaan ilon siitä että saan. Olla, nähdä ja kokea. 

Voima antaa turvan, joka saattelee lepoon. Saan olla itsessäni ja opiskella. Oppia, jotta voin ajallani viedä opin eteenpäin.

Sielullani, sydämelläni. Nöyryydellä. 

Kiitollinen, niin sanattoman syvästi kiitollinen. 

 

Kaamos saa saapua.