Niin. 

On mustaa ja on valkoista, niiden välissä harmaan eri sävyjä. 

Sellainen koko skaalassa kapea raita tai kuja, jota kulkea. Musta ja valkoinen sekoittuu olemaan harmaan eri värejä. 

Sellaista vähän ehkä hajutonta ja mautonta. Mieti nyt itse, sellaista, no, ehkä makaronilaatikkoa, joskus ehkä ketsupilla tai sellainen ikuinen marraskuu, jossa vuodenaikojen kauneus enää häivähdys muistoissa. 

Vähän sellaista raskasta. Tasaista, ehkä vähän tylsääkin. Kaikki aina samaa minkään muuttumatta. Muutoksen olematta läsnä. Sen olematta osa polkua ja matkaa. Sen olematta polku ja matka.

 

Nekin tiet ja polut kuljettu. Kyllä muistan vielä. Ehkä vähän hämärästi, mutta muistan. Niillä polun pätkillä mikään ei tunnu miltään, mikään ei näytä miltään. Kaikki on samaa sävyä, mustan ja valkoisen kautta harmaata. Siihen väsyy. Ei kehokaan halua aina makaronilaatikkoa, ei edes sillä ketsupilla, ja marraskuu on pohjolassa kuukausista se puisevin. Ajatella jos elämä olisi jatkuvaa marraskuuta. Kylmää ja koleaa, pelkkää räntää ja pimeyttä jossa auringonvalo vain muisto. Ajatus puistattaa. 

 

Sille on vaihtoehto. 

Niin. Vaihtoehto. Ei elämän tarvitse olla ikuista marraskuuta. 

 

Se on valiinoista kiinni. Mitä haluan ja miksi? Mikä tuntuu hyvälle? Mikä tuntuu minulle? Ihan loputon sarja kysymyksia, joiden takana olevat vastaukset tuo värien sävyjä tullessaan. Sävyissä sateenkaarikaan ole rajana. Sateenkaaren värejä yhdistelemällä kun saa luotua ihan loputtomasti aina vaan uusia ja uusia värisävyjä. Ihan loputtomasti. 

Se on vain tahdon asia, mitä haluaa. 

Haluaako syödä makaronilaatikkoa marraskuussa vai vaihdellen juuri sitä mitä haluaa siellä missä haluaa. Haluaako kulkea polkuaan harmaudessa vai haluuako kulkea koko värien skaalassa luoden itse omat sävynsä olemaan juuri sitä mitä on. 

Niinpä. Elämä on valintoja täynnä. 

 

Alkuun pääseminen vaatii tahtoa joka tuo tullessaan kyllä sen rohkeuden. Tuo sillä hetkellä kun päättää olla rohkea ja kohdata. Eikä se kohdattava ole sen kummempaa kun se, mitä itse on. Sillä hetkellä kun päättää kohdata itsensä. Tai toisaalta, voiko sen kummempaa ollakaan? Onko se juuri niin kummallista että se voi tuntua pelottavalta? Pelon yli voi kuitenkin kävellä. Siitä jää henkiin, se on vain egon taistelua pitää kiinni muka omastaan ja pitää sillä kulkija kiltisti kurissa ja ruodussa. Se on se hetki, kun alkaa rajat ja kurinpito harmittamaan, kun alkaa valkenemaan väriskaalan laajuus. 

Se on sen arvoista. 

Kohdata. Itsensä. Etsiä oma rohkeus, ja kävellä yli. Riittävän monta kertaa. Onko mitään hävittävää?

 

Se matka on sen arvoinen. Ei ole helppo, ei aina mukava eikä edes kiva. Mutta sen arvoista. 

Se hetki, kun ymmärtää että voi itse määritellä elämässä olevat värisävyt, on sen arvoista.

Todella. Kuljetun arvoista.