Kyllä minä tiedän. Minä muistan kyllä.

Viimeiset vuodet vain elänyt ihmisenä, korjaillut ihmisyyden haavoja. Kasvanut ihmisyyden kautta, kohdannut pelot, tuntenut tuskan. Kohdannut lämmön ja hellyyden. Ajalta ennen sitä. Minä muistan kyllä.

Siksikö käsiä polttaa? Siksikö sanat niin selkeästi jossain ajatusten takana?

Rovio? Sekö?

 

En muista miten se alkoi. Ei minkäänlaista mielikuvaa enää mistä se tuli. Muistan vain että se kaikki tuli aina jostain syvältä, ei ihmisestä minussa vaan jostain entisistä, jostain sielun syvyyksistä. Sisällä olevaa jotain hyvin vanhaa. En muista sanoja, muistan vain kuinka ne soljuivat suusta runomittana kuin itsestään. Minun ei tarvinut tendä ihmisenä mitään, se kaikki vain tapahtui.

Kädet nosti tulen, sellaisen rovion, joka poltti alleen kaiken. Sellaisen rovion, jolta ei jäänyt mikään näkemättä, mikään ei säästynyt. Se poltti kaiken. Rakkaudella. Rakkauden rovio. Tuli, joka paloi sillä pyyteettömällä rakkaudella polttaen kaiken muun alleen. Puhdistaen kaiken tielleen osuvan.

Heikoimmilla hetkillä muistan rukoilleeni omiani sytyttämään tulen ja polttamaan, minut. Polttamaan minusta sen kaiken pahan, kivun ja tuskan. Ottamaan kädestä kii samalla tavalla kun itse olen kädestä kii niitä ottanut, jotka roviolla ovat palaneet. Pitänyt kädestä kii, antanut liekkien nuolla jokaisen kivun rippeen pois, antaen tuskan taipua liekkien alle. Muistan sen syvältä kumpuavan voiman, muistan sen sielun naurun tulen liekkien polttaessa kaiken alleen, kyselemättä, kuuntelematta, liekit olin minä, minun käsistäni. Muistan sen kuinka syvälle tiputti, kuinka kauas vei. Kauas ihmisen arjesta, sielujen maailmaan.

Minä muistan sen voiman mielettömyyden, joka lävitse virtasi. En pelännyt, en hetkeäkään. Minä. Minun kautta. Minun lahjani, minun voimani. Pyyteetön rakkaus.

Muistan miten on metsäkin pyytänyt. Hiljaa kuiskannut, pyytänyt. Auta. Muistan metsässä kulkeneeni, kädet auki polttanut, antanut sanojen virrata liekkien kanssa yhtämatkaa. Puhdistanut. Antanut käsien tanssia tanssiaan.

Minä en ole päättänyt kuka, koska, milloin ja miten. Tarve on noussut aina jostain. Senkin muistan.

Senkin, kuinka se väsytti. Veti kaikki voimat irti minusta, makasin aina monta päivää lopenuupuneena, kuin olisi sienestä puristettu viimeisetkin pisarat. Ihminen niin väsynyt kuin vain väsynyt voi olla. Muut lakaisi tuhkat, minä en jaksanut. Mutta ei ollut vaihtoehtoja, kun tuli pyysi, se sai. Itsestäänselvästi.

Muistan myös hetkiä unien maailman toiselta puolelta. Niin eläviä kuitenkin, että oli kuin olisi ihmisenä ollut. Tuntureilla. Niiden korkeuksissa, kädet omaa tanssiaan tanssien, lietsoen tulta, levittäen sitä kaikkeuteen. Antaen, pakottaen sen polttamaan alleen kaiken, jättäen jälkeensä vain rakkauden. Muistan sen. Muistan sen tunteen. Muistan sen kuinka syvältä se tuli. Muistin sen tuntureilla ihmisenä kulkiessani. Tiesin olleeni. Tuntureiden, sen maan kanssa täydellisessä sopusoinnussa, kuin olisi yhteinen laulu jonka jokainen osaa. Tuntureilla kotonaan. Minä. Tunturit, se puhdas, voimakas luonto puhuu, kertoo. Ottaa vastaan, odottaa, toivottaa tervetulleksi. Esittäytyy. Kertoo. Siellä. Kotonani.

 

Minä muistan kyllä. Minä tiedän kyllä. Vuosienkin jälkeen. Minä tiedän. Minä muistan.

Käsissä on kaikki.

 

Rovio.

Rakkauden rovio. Puhdistava tuli. Kaiken alleen polttava tuli, sen lieskat. Minun käsistäni, minun kämmenistäni. 

Sielu tuo liikeradat, se muistaa sanatkin. Tuo ne tullessaan. Minä osaan kyllä. Minä osaan.

 

Jälleen. Täysin itsestäänselvää. Nyt jotenkin uudella tavalla kirkkaana ajatuksissa. Minä ymmärrän.