Miettinyt paljon sitä hetkeä siellä metsätiellä. Sanoja muistamatta miettinyt sitä hetkeä kun annoin luvan. 

Miettinyt aikaa ennen sitä, miettinyt aikaa sen jälkeen. 

Oliko se hetki kuitenkin se elämän suurin vedenjakaja?

Mitä oli ennen sitä? Mitä on ollut sen jälkeen?

Muistellut sitä vaistonvaraista kulkemista polulla ennen sitä hetkeä, tietoista kulkemista sen jälkeen. Aivan kuin kaikki kiteytyisi kuitenkin siihen hetkeen. Muistellut kuinka katselin niitä ympyröitä ennen sitä hetkeä. Katselin niiden hakeutumista kokonaisuudeksi, katselin kuinka ne haki paikkaansa hitaasti, kuitenkin sellaisella varmuudella että liekö sitä mikään olisi estänyt. Oliko matka helpompi luvan kanssa? Olisiko se tosiaan ollut toisenlainen ilman sitä? Minkälainen se olisi mahtanut olla? 

Helppous. Niin, toisaan, kuuluuko kasvun olla helppoa? Arvostaisiko lopputulosta helppouden kautta? Osasisiko lopputulosta pitää kuin kaikkeuden kauneinta kukkaa kädellä, helliä ja kunnioittaa sitä muutoin kuin sen kautta että saavuttamiseksi on saanut tehdä töitä? Tosissaan tehdä töitä. Käytän tarkoituksella sanaa saanut tehdä, koska mikä olisi sen enempää kuin saada kasvaa kohti kokonaisuutta, siihen kokonaisuuteen. Tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Saada kokea, elää ja tuntea se hetki, kun ympyrät asettuvat hiljalleen olemaan se kokonaisuus. Voiko elämä tarjota kuinka ja paljon suurempaa kuin tasapainon itsensä kanssa?

Lupa. Kaikki sen takana. 

Miettinyt, katsellut minkä prosessin se aloitti, mille se antoi luvan. Katsellut tuntien suurta lempeyttä ja rakkautta kuinka kauniisti tuettu ja ohjattu sen jälkeen. Tuotu eteen se kaikki tarvittava läpikäytäväksi ja elettäväksi. Korjattavaksi, rakennettavaksi ja olevaksi. 

Lupa. Senkö se kaikki tarvitsi että kaikki saattaa hiljalleen asettua paikalleen?

Lupa sille että se prosessi saattoi kuljettaa kohti sitä, mitä tiedostamatta etsinyt ja kaivannut. Mitä kohti tiedostamatta kulkenut tietämättä mitä ja miksi. 

Jopa hämmentyneenä katsellut sitä kuinka universumin mahdollisuudet ovat rajattomat. Jos ei näin, niin sitten niin, näin, tai noin. Loputtomasti vaihtoehtoja, joista etsiä se oma polku kulkea. Sellainen joka juuri oikeanlainen jalkojen alla. Jokaisella askeella varma ja tukeva pohja alla, vaikkakaan sen aina ja jokaisella askeleella siltä tuntumatta. Senkin kokemusmaailman kaiketi kuuluessa asiaan, sen että ollut kontallaan ja rähmälläänkin välillä tanssien kukkakedoilla vaikka sitten jalat, kädet ja polvetkin haavoilla. 

Niin. Ne haavat, niistäkin jokainen paikallaan ja tarkoituksella olemassa. Parannettavaksi ja lempeydellä ehjäksi silitettäväksi. Lukkoja ja traumoja, joista jokainen tarpeellinen kasvua ajatellen. Jokaisen käsiin ottaminen tuonut avaamisellaan niitä ympyröitä lähemmäksi kohti haluttua. Ihan kuin niiden ymmärtämisellä, käsiin ottamisella ja työstämisellä olisi ollut juuri se voima jolla ympyrät hakeutuneet olemaan kohti tarvittua. Ikäänkuin niihin kätketty se kasvun energia, polttoaine ja voima kulkea kohti haluttua. 

Tasapainon kokemusmaailma niitä tuskin kadottaa olemattomiin. Onko kasvu sellaista mikä koskaan loppuisi? Kuuluuko juttuun juurikin se että aina ja loputtomasti nousee olemaan uutta ja aina vaan uutta? Tuoko tasapainon kokemusmaailma tullessaan kuitenkin sen lempeyden, rauhallisuuden ja rakkauden kohdata ja kasvaa? Tarvitseeko kasvun repiä ja raastaa rikki aina ja loputtomasti?

Viimeisin, elämän suurin ja kivuliain irtipäästö. Se sellainen mikä tullessaan repi rikki viimeisenkin tarvitun, toi tullessaan loputkin kaivatun. Ei toista ilman toista. Toinen ilman toista olisi jotain muuta kuin kokonaisuus. Ymmärsin kyllä sen tuskan keskellä että repimässä ja tuomassa, että polulla sellainen kohta, jonka ohittamista olisi ollut turha väistellä. Tuli juurikin niin suuren kivun kautta kuin mitä aavistinkin. Sellaisen tuskan kautta minkä syövereissä kiitollisuus lakkasi hetkeksi olemasta, sen kaiken kuuluessa tarvittuna kokemusmaailmaan. Mitä sen enempää tai kauniimpaa olisi voinut antaa, kädelle kauniisti ojentaa? Kyyneleet vierii kasvoille vielä pitkän aikaa sen ymmärryksen kautta kuinka paljon olen saanut, kuinka suurella olen siunattu. Sen tunteen kautta kuinka paljon olen saanut tunteena, sen syvyytenä. Jollekin toiselle toisen kautta, minulle tämän kautta. Jollain tasolla tiesin kaiken aikaa, irtipäästön hetkellä ,sen jälkeen, näyttänyt koko kauneutensa syvyydessään ja kirkkaudessaan. 

Niin. Olisinko voinut saada sen enempää?

Irtipäästö joka rikkoi olleen. Sen siihen saakka olleen tasapainolaudan, jonka ajettelin olevan ainainen ja ikuinen. Niinpä niin. Mikä tässä kaikkeudessa on ainaista ja ikuista? Ei ainakaan tasapainolaudat. Ja hyvä niin, koska sekö tarkoittaisi että jämähtäisi ja jumahtaisi olemaan aina sitä samaa minkää koskaan muuttumatta? Muutos, se taatusti on aina läsnäoleva ja ikuinen oleva asia. 

Uuden, olevan kanssa hiljalleen opettelua. Kai sen niin kuuluukin mennä. Ajallaan oppii luultavasti tälläkin heittämään volttia ihan vaikka takaperin kierteellä höystettynä tasapainon värähtämättä hitustakaan. Luultavasti edessä myös rojahduksia voltilla jos toisellakin niin että saa kokea niitäkin hetkiä, joilla hengittäminen on ainoa asia mihin pystyy ja kykenee, vaan siinäpä onkin sitten se taika jotta kuinka niistä hetkistä eteenpäin? Lempeydella ja pehmeydellä, vai jollain muulla? Millä ja miten kohdella itseään niillä hetkillä kun eniten tarvitsee rakkauden lämpöä? Ruoskia itseään silläkin hetkellä kun jo muutenkin sattuu vai sillä kaikella olevalla hiljaa silitellä sillä hetkellä kun eniten sattuu?

Tämän oivaltaminen suuren oppimisen ja kasvamisen kohta. Kuinka kohdella itseään? Kuinka ja miten? Menee vähän niinkuin itsestään siihen hetkeen saakka kunnes vähintäänkin vähän kirvelee. Miten toimia sillä hetkellä? 

Tuli tunnelukon kautta. Tuli sillä vahvuudella että vallan pysähdyin ymmärtäessäni että nyt on iso juttu ja sellainen hetki johon todella syytä pysähtyä. Kuuntelin ja katselin. Itseäni. 

Avain.

Visualisoitui sellaiseksi ihan pienen pieneksi avaimeksi, näytti kimaltavan ja hohtavan niin kauniisti että sen huomioiminen sillä tehty mahdottomaksi. Pitkään, hyvin pitkään, tiesin että on lukko. Sellainen suuri ja painava lukko, minkä tosiaan tiesin olevan sitä juurikaan rohkenematta edes kosketella. Tiesin olemassaolon koska voimassaan sellainen minkä olemassaoloa vaikea sivuuttaa. Se viimeinen irtipäästö nosti senkin pöydälle, toi olemaan katseltavaksi ja ihmeteltäväksi. Kiertelin ja kaartelin, katselin koskematta tietämättä tippaakaan mitä ja miten. Siinä se oli pöydällä sen pöydän notkuessa sen painosta.

Sitten päästää jälleen universumin pohjattomaan mahdollisuuksien varastoon. Millä ottaa vastaan mitäkin? Millä, miten ja kuinka? Mikä kellekin se väylä, keino tai tapa että se lusikka hakeutuu käteen vaikka ja kuinka tuntuisi ihan mille tahansa. Koska on vaan hetkiä että se lusikka on otettava käteen. Piste. Mitä kautta kellekin tulee tunteena usko ja varsinkin luottamus että juuri nyt on se hetki, juuri nyt on se oikea aika ja hetki. Voisin ehkä ja kaiketi avata myös aihetta kaikkeudessa tehdyt sopimukset, vaan se niin oma lukunsa että jätän sen olemaan itselläni niiden sisällön ollessa henkilökohtaisia, jokaisen niistä ollessa omansalainen. Tarkoituksella juuri sellaisia kuin ovat. Jokainen, ja tarkoituksella. 

Kuitenkin, se hetki kun ymmärrät että kädessä on avain. Saatu kaunis, pienen pieneksi visualisoitunut avain. Hölmistyneenä hetken tuijotin pienen pientä avainta ja pöydällä olevaa suurta lukkoa. Ihmettelin ja mietin jotta miten ja kuinka? Vaan ehkä maailmassa ja kaikkeudessa on mukana myös taikuutta odottamassa aikaansa. Niin se vain sopi pienen pieni suureen ja painavaan, istahti lukkoon täydellisesti hakeutuen kohdalleen. Sillä pienen pienellä aukesi suuri ja painava helposti ja soljuvasti lukon sisällään pitämän ryöpsähtämättä varoittamatta silmille. Kuinka kaunista, ja kuinka loppujen lopuksi helposti kohdattavissa lempeydellä ja pehmeydellä. Niillä kohdattavissa ja käsiin otettavissa vielä pitkään ja hartaasti. Saa tulla, saa olla. Niin kauan että kohdattu koko takana ollut kokonaisuus. Kohdattu ja rakkaudella ehjäksi silitelty. 

Kuinka suurella voi ihminen olla siunattu? Kuinka paljon on elämällä annettavaa jos sille vain antaa luvan antaa ja tuoda? 

Niin. Lupa. Mitä ja kuinka paljon se taakse voi kätkeytyä olemaan, odottamaan juuri oikeaa hetkeä?

Juuri tällä hetkellä kokonaisuus tuntuu siunaukselle.