Jäin miettimään.

Pysäytti paikalleen.

Ymmärsin. Tajusin.

On asioita millä ei leikitä. Ja on hyvä kuitenkin kyseenalaistaa asioita.

Kysyä kolmesti. Vaatia ja haastaa. Turvata selusta ja itsensä.

Meni perille. Jälleen kerran tämäkin. Varoivaisuus on kuitenkin ihan hyväksi.

 

Se on se kolmas vaihtoehtomaailma sangen umpikiero ja kavala. Yrittää todella kaikkensa ja keinot näköjään sallittuja joka suuntaan. En tykkää. Kieron huumorintajun ymmärrän silloin kun sitä viljellään kaikella rakkaudella, mutta tätä kieroutta en ymmärrä ja tästä kieroudesta en tykkää.

Syystä oli yön lähellä se toinen niin kaunis ja kirkas helmi opettamassa ja näyttämässä. Avaamassa katsetta, tuoden sen voimavirtojen huminan jonka valveille havahduttuakin tajusin, muistin ja ymmärsin. Ihan juuri oikeaan aikaan ja syystä.

Kiitos.

 

Sen oman eläimeni olen itse ymmärtänyt, vuosia sitten se itse tallusteli elämään ja jäi siihen. Ensin takavasemmalla häivähdyksinä, jotta tottuisin, sitten vierellä käväisten, jossain kohtaa kantamassa kun omat jalat petti. Hiljaa ja kyselemättä rinnalle saapunut juuri kun olen tarvinut. Koskaan ei ole tarvinut pyytää. Koskaan ei ole tarvinut puhua, sellainen täydellinen ymmärrys ilman sanoja tai edes ajatuksia. Se olen minä, minä olen se.

Tämä pimeyden kierous ei liity tähän. Tämän omani löytänyt itse. Mutta se toinen, se joka kerrottu että tuollaisena näen sinut. Jepjep. Joutsen.

 

Se tuli näkynä.

Pyytäjä näytti minulta, vei metsään, lähteelle. "Uita kätesi, pese kasvosi. Ui ja sukella. Mene läpi.". Entisestä tutun näköinen. Minä. Se joka hukutettu. Jossain joskus.

Syystä on suohon tungettu. Alkaa avautumaan tämä kokonaisuus.

 

Siihen lähteeseen en enää sukella. En mene läpi, en lennä joutsenena. Se joutsen saa vapautensa, enää se ei ole vanki.

Täytän sen lähteen rakkaudella ja annan sille entiselle minälle rauhan. Anteeksiannon tehdyille valinnoille, jotka ei enää tässä elämässä minua.

Nyt ymmärrän, miksi en tuntenut sitä metsää, jossa lähde oli, miksi se ei tuntunut sille omalle, jossa oma kulkee ja vaeltaa. Metsälle, jossa rauha ja rakkaus. Ymmärrän, miksi en oikein keksinyt miksi joutsen pitäisi nostaa lentoon, miksi se lammen ympärystä tyhjä, en nähnyt lammen reunoilla tai ympärillä mitään. En metsää, en mitään. Pelkkä tyhjyys. Näin vain joutsenen ja tiesin että pääsen sen sisään. Saan sen lentämään. En vain keksinyt yhtään syytä miksi. Jotenkin tiesin että se odottaa. Olen vuosia nähnyt sen lentämässä, olen ollut sen selässä. En sisällä.

 

Nyt ymmärrän sen kolmannen vaihtoehdon laajuuden ja sen kuinka täydellisen valmiiksi se olikaan rakennettu. Siinä olisi ollut kaikki, maallinen ja myös se toinen puoli, siinäkin vaihtoehdossa olisin saanut metsäni ja eläimeni. Kaiken. Paitsi valon ja rakkauden. Lämmön ja hellyyden.

Ei kiitos. Kaikella rakkaudella "ei kiitos".

Se en ole enää minä. En ole enää se ihminen. Ne sopimukset on purettu. Ja anteeksiannettu.

 

Siis siksi näin vain kädet, jotka puristivat toisiaan, kämmenet vastakkain. Näin sen katseen, koska silmät on sielun peili. Siis siksi en saanut katsoa sitä taaksepäin, vaikka yritti aueta. Koska en olisi ymmärtänyt näkemääni. Enää en edes halua katsoa, koska aavistan mitä näkisin. Enää ei tarvitse. Se on mennyttä. Niinpä. Miksi olisikaan vain toinen kun kaksi on yhtä.

 

Sain kysymykseeni vastauksen.

Sielu on puhdas. Aina.

 

Muistutuksen joka ymmärrettävä ja otettava vakavasti.

Huolehdi itsestäsi.

Suojaa ja kyseenalaista. Aina. Tietoisesti.

Siinä se suojelus ja turva, joka piti ymmärtää.

 

Sinä kirkas ja kaunis helmi.

Tämä oli paljon. Ymmärrät sen.

"Kiitos".