Seuraavaksi voikin näköjään mietiskellä että minkä ihmeen takia ihminen pitää kiinni henkisestä kivusta?

Mikä saa ihmisen kierimään ja pyörimään henkisessä kivussa ja tuskassa? Pitämään siinä kynsin ja hampain kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta tai siitä puunkappaleesta kunhan se vain kelluu.

Saa tuumiskella tovin.

 

Kun sen kivun takana kaikki on hyvin. Pitää vain laskea siitä irti. Mikä siinäkin nyt oli taas niin vaikeaa?

 

Kellä se kipu tulee mistäkin, kai meillä jokaisella omat kasvunpaikkamme. Minulla läpi elämän aina ja kaikki ongelmat, jos kasvunpaikkoja voi ongelmiksi kutsua, on juontaneet juurensa enemmän tai vähemmän tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Aina.

Joko nyt olisi opittu se mikä piti oppia?

Olla omassaan. Itse itsensä kanssa. Elää elämäänsä itsensä kanssa hymyillen.

 

Eikä se pois sulje ihmissuhteita, päinvastoin. Tuntuu että vasta nyt osaan, pystyn ja kykenen. Tavalliseen ja normaaliin ihmissuhteeseen, ja joojoo, määrittele ensin normaali? En määrittele. Minusta normaaliin. Sellaiseen, jossa saa olla oma itsensä, koska mikään muu ei riitä. Sellaiseen, jossa voin itse olla oma itseni. Yrittämättä itse, kenenkään sitä vaatimatta, miellyttää ketään, olematta mitään mitä en ole. Itse olen tainnut omaa kuoppaani kaivaa.. Ihmissuhteisiin, jossa minä olen minä ja toinen sellainen kun on.

 

Niin kuin monen muunkin kynnyksen jälkeen, katsellessani sitä ylitettyäni sen, mietin että mikä tässäkin oli niin vaikeaa? Ei taas pysty ymmärtämään. Tuli ja meni. Tämäkin.

 

Rakkaudessa hymyillen katson vielä kerran taakseni. Haluan nähdä sen räpiköivän ihmisen, joka kuin hukkuva piti kii kynsin ja hampain. Mistä? Niin, Mistä? Ja miksi? Haluan muistaa sen, koska se kaikki ollut oppimista, kasvamista kohti omia mittoja. Tiedän että muistot haalenee, tulee hetki että nekin vain kauniita kuvia ajatusten sokkeloissa. Olemassa, jossain. Nekin osa minua, sitä kokonaisuutta. Miksi repiä irti koska onhan talossakin ensin runko, välissä eristeet, sisä- ja ulkoverhoilu, tuulensuojalevytkin. Se kaikki kuuluu taloon, siihen kokonaisuuteen josta koostuu rakennus jossa voi asua.

Kipu jää taa, muistot seuraa mukana. Kipeitä voi rakastaa ehjäksi, antaa anteeksi. Toisenlaisissa rypeä sillä hetkellä kun väsyttää.

 

Kokonaisuus.

Kuuluuko siihen se kasvamisesta johtuva kipu?