Jonkin aikaa jo ajatuksissa. Olen pyöritellyt sitä, pitänyt kädelläni, katsellut ja pohtinut.-

"Ei ole pakko jos ei tahdo, mutta voi jos haluaa". Siinä se.

Muutama sana, joiden sisällä niin paljon.

 

Tiennyt jo vuosia että tämä hetki tulee. Aika katsoa peiliin ja miettiä että mitäs nyt? Mitä minä haluan? Mitä minä toivon? Mitkä on minun haaveitani ja unelmiani? Mitä todella, todella, syvällä itsessäni haluan ja toivon? Koska voin jos tahdon, mitä vain. Ihan mitä tahansa. Edes taivas ei ole rajana. Rajoja ei ole. Mitä tahansa. Itse rakennan tulevaisuuteni, teen siitä juuri sellaisen kun itse toivon.

 

Mikä on minua?

Mitä minä toivon?

Mikä saa minut nauramaan?

Mistä tulen onnelliseksi?

Mitkä on ne asiat, jotka tuovat hymyn katseeseen?

Minkälainen on minun onnellinen elämäni?

 

Aikaa sille kaikelle tämän kehon loppuelämä.

Kun ei ole pakko jos ei tahdo, mutta voi jos haluaa. Niin. Kai tämä sitten kasvun "palkinto" jos sen sellaisena haluaa nähdä. Sen että on itsensä ja itsessään.

Hengitän syvään ja rauhallisesti. Se syvä rauha on asettunut asumaan sielun syvyyksiin. Kaikki on hyvin, kaikki on oikein. Koko ajan. On ollut ja on. Kyse vain siitä kuinka viettää kehon loppuelämä niin että on onnellinen. Kokonaisuutena. Itsessään. Omassaan. Kun yht'äkkiä onkin se valinnan täydellinen vapaus. Mitä vain, rajoja ei ole. Hetkessä, jossa ymmärrät että se mitä todella haluat ja toivot on jo. Rakkaus. Valo. Kaikki muu vain on. Ajatuksia, joita vaikea pukea sanoiksi joita ei ole.

Olla itse itsensä kirkkain peili.

Olla virrassa. Olla se virta. Tanssia sen pyörteissä kaikkeuden kauneutta loistaen.

 

Olla kokonainen.

Olla vahva omassaan.