Huomenna alkaa jälleen se ihan täysin ihanan normaali ja ihanan tylsä arki. Se kai suurin helpotus tässä hetkessä.

Huomenna on kuu täysi, sittenkö jo lepo vai vieläkö avataan? Itsepä taidan senkin päättää, kuinka kauan ja kuinka syvällä korkeuksissa tahdon olla ja lentää. Tuntuu että voisihan sitä tovin vaikka uiskennella tyynessä lammessa ja tuumailla hetken. Ei varmaan olisi pahasta sekään. Pysähtyä vain olemaan. Ihanan tavallisen ja ihanan tylsän arjen keskellä.

 

Niin. Ne sanat jotka ääneen sanottu, "Se ei ole sinua varten. Se ei ole sitä varten että sinä siinä olet ja ryvet. Hei! Ei. Käytä viisaasti. Maapallo tarvitsee, se pieni mehiläinenkin tarvitsee, auta sitä jos et muuta muka keksi. Se ei ole sinua varten. Meneekö jakeluun? Häh?" No niin no. Tiedän. Menee jakeluun.

Menee se. Heti ja välittömästi kun laskeutuu edes puiden korkeudelle. Osuu ja uppoaa kun uiskentelee metsälammessa. Tiedän. "Käytä viisaasti". Vähän ehkä nolo olo, kun vielä luet kirjoitettuna, ymmärrät että taitaa sanat jotain samaa tarkoittaa.

 

Aika hiljaa tulee sana "kiitos". Meni perille.

 

Keijumetsä. Se on antanut. kauneintaan. Ottanut vastaan, hymyillyt. Niin hymyilin minäkin kun aamulla jalat jälleen sinne vei. Niin hymyilin minäkin kun kädet liekit nosti korkeuksiin. Niin hymyilin minäkin kun käteni painoin maata vasten, annoin liekkien nuolla tietään kohti syvyyttä, polttaa edeltään sitä mitä maa kuormana kantaa. Niin hymyilen minäkin kun näen kuinka tuli jatkaa kulkuaan jokaisessa suonessa, kaikkialla. Polttaen, puhdistaen. Huolehdin ettei pääse sammumaan. Sillä että kuljen valossani. Huolehdin ajatuksissani. Osaan kyllä. Muistan kyllä.

 

Samoin minä muistan sen kivun. Ihminen muistaa oikein hyvin.

Nyt en tiedä osaanko etsiä oikeat sanat, tämä on nyt erityisen hankalaa. Jotta osaisi kertoa sen mitä haluaisi.

Kun kohtaa sen, joka pysäyttää ihan tasan kaiken. Ihan tasan kaiken. Sen, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen, niin sitä oppii muistamaan noinniinkuin kerralla. Toisintoa ei juurikaan kovin pitkälle tarvita, kun on ihan muistissa muutenkin. Minä en sille termejä tarvitse. Tiedän itse mikä, kuka ja miksi. Se riittää. Ja niin tietää se toinenkin. Ihan erityisen hyvin hänkin. Opin ja se siitä. Niin oppi se toinenkin. Sen mitä tarvitsi.

Niin. Aihe on sielut. Ja ihmiset. Tämä ihminen, joka kai sitten niin herkkä että tuntee sielun tunteet. Näkee miksi ja tuntee sen mitä näkee. Tunteet, jotka ei ole tästä maailmasta. Niinpä. Minä.

Kyllä. Tiedän nyt ja jopa tajuan sen, että kaikki ei näe sitä samaa mitä minä näen. Näkee, mutta sen mitä kuuluu nähdä, joku ei näe ehkä mitään. En puutu muiden juttuihin, koska ne ei kuulu minulle. Minulla ei kai ole oikeutta edes juuri kysellä, jokainen kertoo sen mitä haluaa kertoa. Osaan kertoa vain omastani.

 

Osaan kertoa sen, kuinka syvälle pääsen niihin tunteisiin. Sielun tunteisiin. Näen entistä elämää. Nähnyt niitä jo useita. Näen, jotta osaisin oppia, jotta ymmärtäisin miksi. Näen sitä elämää, sukellan sekaan, on kuin hyppäisi sen elämän ihmisen nahkoihin, vaikka katselenkin vierestä jotenkin olematta edes siinä. Kuitenkin nahkoissa sisällä. Tunnen sen elämän tunteet, sielun tunteet lävistää jokaisen solun, jotta osaisin oppia, jotta muistaisin "miksi?". Näen, katselen, kuitenkin kuin katseltavaa eläen.

Ihminen minussa tuntee niitä tunteita. Ihminen tuntee sen sielun rakkauden toista sielua kohtaan, niiden kahden välisen yhteyden, joka on kaikkeudessa. Puhtaassa, pyyteettömässä rakkaudessa. Ihminen minussa tuntee entisen elämän tuskan kun toisesta joutunut luopumaan. Eikä se luopumisen tuska ole yhtään sen helpompaa kuolee toinen vanhuuttaan jättäen lapsensa yksin, verivalan vannoneena veljenä keihäs rinnassaan käsivarsille tai ihan vaikka upotettuna suohon. Ihan sama, ihminen minussa tuntee sen. Koska näen sen, tunnen sen. Ihminen minussa tuntee sen kaipauksen, mitä sielu tuntee. Sen ilon ja rakkauden. Sen luopumisen. Sen ihan tasan kaiken. Jokaikisen tunteen jonka näen.

Tähän minä olen tottunut, tähän kasvanut. Kyllä minä olen tiennyt, ymmärtänyt ja tajunnut. Kaikki on ihan hyvin.

 

Se irtipäästäminen on vaan ihmiselle vaikeaa. Se koskee ja se sattuu. Kun ne ei ole ihmisen tunteita vaan paljon väkevämpi, voimassaan niin paljon vahvempia, sellaisia mihin ihminen ihmisenä ei kai kykene. Kun ne tunteet ei ole tästä maailmasta.

Se tuntuu sille että se itku, joka tulee jostain syvältä, vetää kaikki sisuskalut rusinaksi sisällä, että kaikki puristuu kasaan. Luopumisen tuskaa. Sen entisen elämän luopumisen tuskaa. Ei ne tunteet ole pelkkää auringonpaistetta. Se luopuminenkin elettävä, koettava ja tunnettava läpi että voi päästää irti. Käytävä läpi, halusi ihminen sitä tai ei. Tulla takaisin tähän elämään, kohdata toinen tässä elämässä. Ei se ole sen kummenpaa.

Kun ei voi elää sitä entistä, kun nyt on nyt. Piste. Entisessä on voinut olla ihan mitä tahansa, mutta tämä on tämä. Piste. Se ei siitä muuksi muutu. Eikä sinne entiseenkään ole hyvä jäädä roikkumaan ja notkumaan. Katsoa se, millä merkitystä tässä ja nyt. Kertoa se, millä merkitystä tässä ja nyt. Ja tulla pois. Tähän elämään. Oppia, ymmärtää. Tulla pois.

Kyllä minä sen tiedän. Ja ihan ymmärränkin.

Sanoppas se ihmiselle minussa. Sillä menee aina aikansa tulla takaisin tähän maailmaan ja tähän elämään. Menee aikansa että antaa periksi ja laskee irti. Niin, ongelmia on maadoittamisessa, se tuntuu olevan melko tärkeä juttu, ja joka tuntuu korostuvan koko ajan vaan lisää. Konsteja jo löytänyt, lisää etsin koko ajan. Ihanan tavallinen ihanan tylsä arki. Taidan tarvita juuri sitä. Hymyilen.

 

Kun pitäisi olla yksi ja sama paketti, pitää niinku paketti läjässä tai jotain. Nyt tiedän sen ja tajuan sen. Näen sen. Uusi oppi, joka syytä opetella. Tärkeä asia. Muuten ei kestä. En minä, eikä kukaan muukaan.

Olla yksi paketti. Siinä se.