Kämmenet on tulessa, on kuin niillä palaisi pieni rovio. Niitä särkee ja pakottaa sisältäpäin. Osaan vain katsella niitä. Luulen että apteekin perusrasva ei auta vaikka kuinka hölväisi, tuskin edes kortisonirasva.

Sanat kuulen vähän selvemmin jossain ajatusten takana. Kuulen sanat, kuulen jo pohjennonkin, rytmi jotenkin ihan tuttu. Kieltä en ymmärrä, mutta se yrittää. Pysähtyy suuhun, kieli ei vaan taivu. Luulen että vaikka koluaisin kirjaston läpikotaisin, en sieltä vastausta löytäisi. Tämä jotain muuta. Jotain mikä on olemassa. Ei kirjoitettuna. Olemassa jossain sisällä, syvällä. Todella syvällä.

 

Jotenkin ymmärrän, jotenkin olen ihan puulla päähän lyöty, niinku "täh?!".

Odotan. Nämäkin selviää. Oikealla hetkellä, juuri oikealla.