...naurattaa, voi taivas kuinka paljon naurattaa...

Sitä kun on vastassa ihan tutulla voimalla ja lujuudella varustettu peili, joka vieläpä riittävän kirkas, niin saan rauhani tajuta ja ymmärtää. Oivaltamisen iloa ja riemua.

 

Taisin ymmärtää, että jos ei ihminen pysähdy ja rauhoitu kuuntelemaan ja katselemaan, vain olemaan, opettelemaan sitä uutta ja ihmeellistä maailmaa, kotia, niin sitten kierretään kehää niin kauan että menee perille. Juuri siihen pysähtymiseen saakka ego, keho, minäminä, mikä lie, tarjoilee niitä opittuja ja tuttuja toimintamalleja. Ihan tasan joka asian suhteen. Pysähtymiseen saakka ego, keho, minäminä määrittelee minut. Sitkeässä tuntuu tämä oppi olevan.

Taidan hengittää ja vain olla.

Ja nauraa, lempeästi, itselleni. Annan itseni olla epätäydellinen, sallin sen hymyillen. Annan itselleni rauhan oppia.

Opetella sitä pysähtymistä, paikallaan oloa. Sitä vain olemista. Se on tärkeää.

Ihan on nyt oma valinta, jatkanko entisessä, vai otanko lusikan käteen ja syön soppaani. Opettelen uutta. Pysähtymällä ja vain olemalla. Taidan ymmärtää Keijumetsän funktion minulle, sen miksi se niin kauniisti luokseen kutsuu. Nyt tiedän ja tajuan, osaan olla ja mennä sen tiedon kanssa.

Voi sitä peilin kirkkautta ja viisautta. Voimaa ja lujuutta.

Kiitos!

Siitäkin, että niin lähellä että kuulen ne yskäisytkin, ei tarvitse vedellä sillä koivuhalolla päähän... Jospa minä nyt tämän asian muistaisin ja opettelisin. Sielu keholle avatar jossain ihan uudessa. Vähän taitaa olla jännää ja ihmeellistä pienelle ihmiselle. Ehkä ihan jees, että yksin en ole, on tuttuja ja rakkaita sen verran että ihan on jotenkin kotoisa olo. Ja näenhän minä helmienkin hohteen, loisteen ja kirkkauden. Siellä jossain.

Ei pelota. Vähän taitaa vaan uusi jännittää.

 

"Pysähdy."