Jo oli päivä. Kirjoitettava muistiin sanoilla jotka ymmärrän. Sanoilla, joita joutuu hakemaan tovin. Niin paljon suuria ajatuksia. Oivaltamista.

Enkä minä ole enää yhtään niin varma siitä yliopistossa kirjoilla olemisesta, taidan perua sanani ja todeta olevani ehkä pääsykokeissa. Todennäköisesti seuraavaksi tajuan sen olevan pääsykokeet esikouluun. Nauran itselleni. Hömppä.

Tullut eteen viimeisten viikkojen varrella niin paljon tilanteita, joissa on tuntunut että minua jotenkin testataan. Tuntunut, että vähän väliä edessä olisi pistokokeita, joilla katsotaan että mitä jo osaan. Tilanteissa tullut olo, että höh, kyllä minä tämän olen jo kerran oppinut, taasko tämä asia, onko jotain mitä en ole huomannut? Tilanteita tullut siis niin paljon että olen asiaan havahtunut.

Tänään taisi olla ihan koepäivä, sellainen, jossa opettaja seisoo selän takana ja neuvoo tarvittaessa. Ehkä siksi pään jokainen varoitus- ja hälytyskello tungettu täyteen pumpulia, jokainen tilanne tuli aivan puuntakaa, täysin ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

 

Ensin ajatuksiin mietittäväksi ajatus sen oman peilin kirkkaudesta. Niin. En ollut asiaa juurikaan ajatellut, vain ollut ja rallatellut mennessäni, tai itkenyt. Tänään avattu ajatuksiin jotenkin sitä peilin kirkkautta. Näytetty sitä toiselta puolelta, avattu sitä, miten joku muu sen näkee. Ohhoh ja hupsis. Taisin jotenkin ymmärtää sen, kuinka suuri vaikutus peilillä on ja kuinka iso ero on sillä onko peili kirkas vai liasta samea. Tuntuu että haluaisin mieluummin pitää sen kristallinkirkkaana ilman yhtäkään likatahraa, koska peili heijastaa muista ihmisistä sen minuun itseeni. Jos peili on kirkas, on ihmiset ympärillä iloisia ja hyväntuulisia. Ja jos peili on liasta samea ja likainen, ei ympärillä kulje varsin hilpeää väkeä. Ja on kai ihan hyvä tiedostaa tämä, koska kyllähän meistä jokainen kulkee mieluummin hyväntuulisten ihmisten joukossa kuin kiukkuisten!

 

Oli hyvä nähdä vieraan ihmisen voimakas reaktio itselle normaaliin tilanteeseen. Se, että reagoin siihen itsekin. Jäin sitä pohtimaan. Voinko vain antaa asian olla, jos toisen reaktion tajuan vai onko minun tarpeen reagoida asiaan jotenkin muuten? Ja jos reagoin ja teen, niin vienkö sillä toiselta mahdollisuuden kasvaa? Annoin asian olla, koska jossain ajatuksissa sanat "jokainen vastuussa omista tunteistaan". Sangen viisaat sanat. Minä saan olla minä ja saan loistaan juuri niin paljon kun sitä valoa piisaa, minun ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, miten toiset siihen valoon reagoivat. Riittää että vain olen. Taas kerran, oma itseni.

Jokohan kohta ymmärtäisin sen?

 

Viha. Raivo. Pimeys. Sysimusta pimeys.

Ne seuraava koekysymys.

...Ei oikein löydy sanoja. Hetki ajateltava...

Tämä tärkeä asia, koska se suurin taustalla seisovista, minä, valo, tuli luo, otti egoa niskasta kii ja ravisteli. Sanat "EI. ÄLÄ KOSKE. KATSO. EI. ÄLÄ LÄHDE MUKAAN. OPETTELE. NYT! VAIN KATSOT SITÄ. NYT!" omasta suusta itselleni. Vahvana. Hyvin vahvana. Sellaisena että ego roikkui rimpuilemassa valon kädessä, että sain sen hetken jonka tarvitsin oppiakseni. Juuri oikealla hetkellä pääsin kotini suojiin, joka vahvasti suojattu. Näen sen suojan valon voimana joka niin vahvana että tunnen sen suurena turvallisuutena. Kotona olen suojassa ja turvassa. Ehdin ja ymmärsin istua hengittämään erämaan kivi kädessä. Syvään. Ehdin rauhoittua. Se ei vienyt enää mukanaan. En lähtenyt siihen enää mukaan. Helmi. Vierellä. Uskalsin oppia.

 

Huhhuh. Tämä ei ole helppo.

Kohtasin tänään ihmisen. Näin pimeyden. Ei valonhäivettäkään. Raivoa. Vihaa.

Tunnistin, koska omani kohdannut. Rypenyt huolella. En edes ajattele sitä ajanjaksoa mielelläni. Se vähän vielä purkamatta, koska siitä niin pieni hetki, etten ole vielä sitä kokonaan pystynyt avaamaan ja ajattelemaan. Luulen kuitenkin että silläkin oli tarkoituksensa, että sekin oli vaan kohdattava.

Muistan hetken kun ranka napsahti. Meni poikki, ei jaksanut enää kantaa. Jotenkin minä lähdin mukaan siihen kehon, egon, minäminän maailmaan. Jotenkin minä upposin siihen pala palalta, vähän kerrallaan, vain huomatakseni että valo ei loista enää. Muistan tajunneeni sen, etten enää näe valoa, mutta olin niin syvällä etten tehnyt asialle mitään. Se pimeyden kuilu huusi ja kutsui. Kutsui ja huusi. Sitä loputonta ja samaa hetkestä seuraavaan. Kuljin sumussa, pitkään aikaan en nähnyt mitään kauneutta ympärilläni. En tuntenut mitään, mikään ei tuntunut miltään. Oli vain pimeyttä ja sumua. Sen verran sumussakin ymmärsin, että jos ote lipeää niin en tiedä miten pääsen takaisin, että en osaa enää takaisin, että en pääse takaisin. Pidin itseni kuilun partaalla sormet verta vuotaen vain tajuten, että ote ei saa livetä. Ei saa. On pakko jaksaa. Että sen rajan yli ei saa mennä. Ei vaikka henki menisi. Se oli pelottavaa. Pelkäsin kuollakseni ja minulla oli ikävä valoa. Sitä että edes yksi säde antaisi sen toivon. Jossain kohdassa pelkäsin niin paljon että ajattelin kuolevani, sekin tuntui helpommalta kuin se pelko ja se tuska.

Se valo tuli. Ja vain taivas yksin tietää kuinka kiitollinen siitä olen.

Se valo tuli, pala kerrallaan pakotti pimeyden väistymään. Antoi loppuun uupuneen, kuoleman väsyneen, levätä. Seisoi vierellä antaen valonsa loistaa. Vain oli. Hiljaa. Oli. Ei jättänyt hetkeksikään yksin. Odotti vierellä kunnes jalat jaksoi väsyneen johtaa takaisin valon polulle. Tuli hakemaan pimeyteen eksyneen takaisin valoon.

...itku jostain hyvin syvältä, kyyneleet kasvoilla alkaa tämäkin avautua kun sen pukee sanoiksi...

 

Niin. Sinä. Sinä elämän kirkas ja kaunis helmi. Sinä hait minut pois pimeydestä, sinä valaisit polun takaisin valoon. Sinä kuljit rinnalla juuri niin hitaasti kuin mitä minä jaksoin, askel kerrallaan. Niin. Sinä et jättänyt yksin.

Tämä. Tässä elämässä. Muisto. Entisestä.

 

Kuinka suurta voi olla nöyryys kun se tunne tulee syvältä? Kuinka suurta voi olla kiitollisuus, elämälle elämästä, kun se tulee puhtaalla rakkaudella? Kuinka suurta voi olla se tunne jolle en löydä sanaa kun se tulee suoraan sielun ytimestä saakka?

Sinä. Helmi. Minä. Sinua. Kyllä. Sielullani. Sydämestäni.

 

Suurella siunattu. Niin äärettömän suurella.

Hetki. Säilyy.