Hymyilyttää, varsin leveästi.

En tee uudenvuodenlupauksia, sellaisten sijaan kirjoitin vuodenvaihteessa listan siitä toivoisin tulevan vuoden tuovan tullessaan. Mutkan kautta kaivoin listan käteen, koska jätin olemaan, ehkä tätä hetkeä varten. Muuten lista on oikein hyvä, mutta vielä ei ole edes helmikuun puoliväli ja kaikki sen kohdat on toteutuneet tai ainakin mahdollistettu konkreettisesti tulevaksi. Niin, mitä muuta siinä sitten voi oikeasti kun nauraa? 

Elänkö minä jossain satumaailmassa missä kaikki on mahdollista? Sen ajatuksen äärelle pysähdyin vain todetakseni että itseasiassa kyllä, minä elän satumaailmassa missä kaikki on mahdollista. Kyllä minä tiedän sen että olen saanut kaiken mistä olen ymmärtänyt edes uneksia, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Mutta onko se satumaailmaa vai sitä että elää ajatuksissaan elämäänsä todeksi siihen keskittyen, eläen sitä ajatuksissa kuin se olisi jo totta? Vähän vierastan sanoja vetovoimanlaki ja manifestointi, molemmat saa homman ytimen kuulostamaan joltain elitistiseltä mikä vaatii vähintään ne ydinfyysiikon paperit kun se sitä ole, näin karkeasti ajateltuna. Sanoja, joiden sisältöön joutuu perehtymään vähintään netin syövereissä sivuston jos toisenkin verran kaikkien tarjoten samaa asiaan jokseenkin vaikeasti ymmärrettävässä muodossa. Kun ei ole vaikeaa. Eikä ole elitististä foliokukkahattuimmeisten touhua ja puuhaa. Yksinkertaisesta asiasta vaan tehty vaikeatulkintaista mikä saa ajattelemaan kammottavan monimutkaisesti suoraa asiaa. 

Kun piisaa että miettii mitä ajattelee koska sen saa mitä siellä päässä pyörittää. Ihan yksinkertaista. Tai no, voihan siinä olla vähän sitä, tuota ja tätä lisähöysteenä, mutta noin niinkuin yksinkertaisesti mieti mitä ajattelet ja mihin sävyyn ajattelet. Vähän keskittymistä siihen pään sisällä soljuvaan. 

 

Se että listalle kirjoitetut täyttyneet kertoo omaa kieltään siitä missä mittakaavassa ajatellut listaa kirjoittaessani. Muistan kyllä hetken. Ehkä siinä hetkessä oli läsnä perisuomalainen vaatimattomuus. Ihme kursailua, vähän sama kun sekin että tässä maassa vaikka missä tahansa juhlissa tullaan samonaan että pöytä katettu olkaa hyvä ja kukaan ei liiku varttiin mihinkään ja sekin joka ensimmäisenä kehtaa liikahtaa tuntee siitä suurta syyllisyyttä. Ihme homma kertakaikkiaan. Mikä siinä onkin että se riivaa ja riepoo kokonaista kansakuntaa sukupolvesta toiseen, pari muutakin luonteen peruspiirrettä, mutta että miksi? Mikäköhän se oli siinäkin hetkessä listaa kirjoittaessani se, etten tohtinut nostaa katsetta ylös, katsella taivasta ja pohtia että jos edes tuo ei kerta ole rajana niin mitä haluaisin, mikä tuntuisi hyvälle, mikä saisi kasvot loistamaan onnellisuuttaan? En tohtinut vai en osannut? Siinä se.

Hetken tosiaan muistan. Mietin useampana päivänä ennen kynään tarttumista että mitä osaisin toivoa pään lyödessä ihan tyhjää. En osannut toivoa juuri mitään sellaista mitä ei jo olisi, nyt listaa katsellessa pieniä asioita, ihan pieniä. Ja kyllä, ne pienetkin asiat on aika usein juurikin niitä suurimpia, vaan tässä kohdassa pienen rinnalla voisi oikein hyvin loistaa isompaakin. Vaiko sen lienee geeniperimässä olevan vaatimattomuuden nujertama? No. Muutoskohde siis olemassa eli teenpä asiaan muutoksen, täysin tietoisen muutoksen. Vedän sitten vaikka ihan umpiöverin kautta ennemmin kuin että jättäisin yhtään vajaaksi. Askartelen ajatuksissa edeltä uuden listan, kirjoitan toisen rinnalle olemaan. Sitä voi sitten vuoden lopussa katsoa lopputulosta ja miettiä että miten meni. Taitaa tämä kuluva vuosi olla edeltäjiinsä verrattuna varsin toisenlainen, minkä havaitseminen kannustaa tosiaan ennemmin umpiöveriin kuin yhtään vajaaksi jäävään. 

Mitä minä halauan ja toivon tältä kuluvalta vuodelta tietäen että taivaskaan ei ole rajana. Siinä se, opetella ajattelemaan isosti! Siinä omassa elämässään riittävän isosti. Kävellä kaikkien rajojen yli ja antaa mennä. Ja sen jälkeen kulkea ajatuksissa niitä kohti ajatellen että se kaikki on jo. Rakentuu se päänsisäinen ajatusmaailma sellaiseksi että siellä on jo se kaikki. Voisinpa ottaa kädestä kii ja näyttää, niin olisi helpompi kertoa se, minkä sanoin hakee muotoaan. 

 

Ajattele isosti, niin isosti kuin mihin ikinä vaan pystyt ja siihen sitten pari pykälää lisää ja sitten on hyvä, hetkeksi. Sitten vielä sanot sen ääneen, ja riittävän monta kertaa. Sillä se on hyvä aloittaa luottaen siihen että elämä saattaa olla satua.