Naurattaa ajatus loman ottamisesta elämästä. Ikäänkuin se olisi mahdollista, tai vaihtoehto. "Tässä, tällä hakemuksella haen lomaa elämästäni", joo,o. 

Väsynyt. Minkään sanan kertomatta sen paremmin. Väsynyt.

Paljon on päässyt kertymään. Ihan liian paljon. Sen tulematta ulos, sen jäädessä etsimään muotoaan. Kiertelemään, olemaan, ja kertymään. Ja oliko se kertyminen ja kasaantuminen hyvä asia? Tuoko se keveyttä elämän tuuliin? Niinpä.

Joskus on vaan sellainen hetki ja sellainen tilanne että on pakko vain hengittää. Koska yhtään mihinkään muuhun ei vaan kertakaikkiaan pysty. Hetkiä, joilla hengittäminen riittää, koska se pitää elossa. Siivota ehtii myöhemminkin. Aina ei vaan pysty. 

Rakastaa. Täysin ehdoitta.

Tulla rakastetuksi. Täysin ehdoitta. 

Monella tasolla. Niiden pohjattomissa syvyyksissä. 

Ja laskea irti. 

Sellainen irtipäästö, mikä veti jalat alta. Tekee sitä edelleen.

Ihmisyys ja ihmisyyden tunteet. Sen parempaa ja tehokkaampaa opettajaa ei lienee universumissa ole keksitty. Tunteet ja niiden syvyydet. Tunteiden kirjo kaikissa kuviteltavissa olevissa värisävyissä. Joskus tuntuu että olisi helpompaa tuntea vähemmän, jotenkin kevyemmin, enemmän pinnalta. Toisaalta tiedän mikä supervoima tunteiden tunteminen niiden koko voimalaajudella on. Tiedän sen ja ymmärrän sen, silti hetkiä, jolloin sen unohdan. Itken, huudan kivun tuskan keskellä armahdusta niiden tunteiden syövereissä jotka siinä hetkessä tuntuu sille että ne vie järjen päästä. Ehkä ne tekeekin juuri sen. Ehkä ne on olemassa juuri siksi. Viemässä sen järjen päästä antaen tunteiden tulla ja olla. 

Irtipäästö, minkä tiesin tulevaksi. Helpottiko tieto? Antoiko se tieto suojaa tai turvaa siihen hetkeen? Hetkiin sen jälkeen? Pystyykö yhteenkään irtipäästöön koskaan kuitenkaan millään tavalla valmistautumaan? Tuoko tai antaako mikään tieto mistään suojaa sille tunneaallolle minkä tuo tullessaan? Onko mikään suoja tarpeenkaan tai tarkoituskaan? Onko ne tunteet pohjattomuudessaan kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät niiden repiessä rikki ihmisyyden kahleista? Tuleeko ne tunteet repimään tarkoituksella rikki sellaisia kahleita joiden vangiksi ilman jäisi virumaan? Onko niissä tunteissa mukana kuitenkin suurinta rakkautta? Kertooko ne tunteet puhtaasta rakkaudesta? Tuoko ne tunteen sen puhtauden näkyviin? Jättävätkö ne tunteet sen puhtaimman olemaan? 

Aika muuttaa tunteiden muotoja. Jääkö rikki repivimmistä kuitenkin ne kauneimmat helmet käsille olemaan ripustettavaksi selaiseen helminauhaan johon punottu kaikkein kauneimmat? Niin. Ihmisyys ja ihmisyyden aika. Olemassa. Syystä. Antaa ajan oppia, ja kasvaa. 

Tuntuu että hetkessä se kaikkein kaunein helmi kädellä juuri nyt sanoissa "ole hetkessä". Nauti sen kauneudesta. Pysähdy siihen, jokaiseen hetkeen, ja anna sen antaa kaikkensa. Ei ole eilistä. Ei ole huomista. On vain tämä hetki. Pysähdy siihen. Ole siinä. Ole se hetki. Helmen kauneus tuntuu siunatulta. 

Antoipa toisenkin.

Ravisteli, ravistelee riittävästi. Juuri sen verran napakasti että saanut polun kivikot polvet naarmuille. Valossa, kyllä. Kirkkaassa sellaisessa, kyllä, vaikka rajoilla käyttikin. Ravistelu vain sellaista millä tasapaino horjunut, saanut kaatumaan. Siksi haavoilla, naarmuilla. Se toinen. "Pidä huolta itsestäsi". Niin. Kuka sinusta pitää huolta jos et sinä itse? Pystyisikö siihen kukaan muu? No, ehkä jollain tasolla kyllä, mutta elääkö kukaan muu sinun elämääsi vai elätkö elämääsi ihan itse? Voisiko kukaan muu kantaa sinusta vastuuta, sinun hyvinvoinnistasi? Elääkö joku muu nahoissasi? Onko se itsestä huolta pitäminen lähdettävä itsestä? Niinpä niin. Ja siitä sitten vielä sanoista tekoihin. Voin kertoa että on sellaista setissä että paljon on vaatinut hyvää ja kaunista, iloa ja rakkautta päälle, että siihen pystyy. Tuomaan sen ajatuksissa olevan sanoista tekoihin. Jokainen aikuinen ihminen kun kantaa vastuun itsestään, ihan vaan koska siihen ei muut pysty, eikä se ole muiden tehtävä.

Siinähän sitä sitten on jälleen varsin ja riittävästi. Tuoda ajatuksista siellä olevaa tekojen maailmaan, missä ajatukset konkretisoituu olemaan totta. Saattaa erehdyttävästi kuulostaa helpolle, jotenkin on kyllä sellainen mieli, että saattaa helppous kulkea jonkun verran jossain muualla kun näiden aiheiden keskellä. Saattaa myös olla että hetkessä naurahdan hiljaa, odotinko tai pyysinkö helppoa? Kaipasinko edes helppoa? Elämänkoulussa tuntuu kurssit olevan varsin erilaisia keskenään, ihan löytyy repertuaarista laidasta laitaan kaikkea juurikin sitä mitä omassa kasvussaan tarvitsee. Kurssivalikoima lienee laajuudessaan rajaton. 

Tämä nyt vain sellainen kohta, jolla käsi hakeutuu tuon tuosta helminauhaan, muistamaan hetkien kauneutta, antaen niiden tuoda ja antaa lujuutta voimaan jolla askeleesta seuraavaan. Hetkessä kiitollinen siitä että nauhassa helmiä piisaa, niiden loppumista tarvitsematta murehtia. 

Tunteet ja niiden kautta kasvaminen. Ihmisyyden kaunein lahja. 

Niin. Askeleesta seuraavaan. 

Onneksi on ihan sallittua hetki istua ja olla, katsella ja ihmetellä. Tuntea tunteita, kokea niitä tunteita. Kohdata niitä tunteita. Ajallaan sitten hakea tasapaino uudelleen. Etsiä fokus. Keskittyä siihen jäämättä rypemään tai virumaan sellaisten tunteiden tai ajatusten vangiksi joilla ei omakaan maailma valaistu.

Ajallaan siitä sitten, askeleesta seuraavaan. Eteenpäin.