Se ihmisen tolkuton kipu hälvenee. Kipu, joka pitänyt ruuvipenkissään hellittämättä pitkään, välillä enemmän, välillä vähemmän ollen kuitenkin jossain jotenkin läsnä. Se hälvenee, antaa tilaa ja mahdollisuuden kasvaa omiin mittoihini.

Kivun tilalle laskeutuu lämpö. Rakkaus. Ihminen minussa suostuu ja pystyy vihdoin näkemään kokonaisuuden. Ymmärtämään kaikkeuden rakentamaa kokonaiskuvaa, hymyillen ymmärtämään sen kauneutta, jokaisen palan tarkoituksellisuutta. Vihdoin. Pehmeys leviää lämmittäen kuin peitto palelevaa, on helppo hengittää ja olla.

Helpottunut. Ja vapaa. Kivusta. Vapaa elämään elämää sellaisena kuin itse koen hyväksi elää.

 

Kipu pitää pintansa sen hetken kun on tarpeen, kivullakin kai tarkoituksensa. Vaikka sen hyväksyminen niin vaikeaa onkin sillä hetkellä kun tuntuu että se repii ja rikkoo kaiken tieltään. Kasvaminen koskee, se tuskin on sen kummempaa. Kuitenkin sellaista kipua, joka vain koettava ja läpi elettävä, koska kasvaminen tuo tullessaan myös voimaa. Voimaa jolla nousta yhä korkeammalle korkeuksien syvyyksiin, sinne mistä näkee kokonaisuuden riittävän laajana, jotta ymmärtää. Kipu ja tuska läsnä juuri sen aikaa, että on valmis kohtaamaan ja näkemään kokonaisuuden, ymmärtämään näkemänsä. Ennenkaikkea ymmärtämään näkemänsä.

Kipua ja tuskaa, josta voi hymyillen vain hiljaa kuiskata "kiitos". Kaikella on tarkoituksensa.

 

On lepo ja rauha. On hyvä olla.

Katsella peruskallion lämmössä ja korkeuksien turvassa kuinka tuuli pyörittää pyörteitään, katsella horisontin aavaa viivaa, taivaan upeaa loistoa. Kaikki on hyvin. Kaikki on oikein.

Taas on otettu polulla suuri askel.