Mihin katosi elämästä värit?

Sumuun ja usvaan. Hämäryyteen.

 

Miksi katosi elämästä värit?

En tiedä. En ymmärrä miksi annoin periksi. Miksi en ymmärtänyt taistella vastaan. En tiedä. En ymmärrä.

 

Tätä joutuu miettimään luultavasti pitkään ja hartaasti. Pyörittämään ajatuksissa kunnes jokainen nurkka läpi käyty ja pölyt pyyhitty. Koska en osaa vastata mihin ja miksi. En löydä syytä.

Näen vain ihmisen heikkouden ja pehmeyden. Osaamattomuuden kertoa kuinka paljon on sanat sattuneet ja loukanneet. Ymmärtämättömyyden arvostaa ja kunnioittaa itseään. Ihmisen, joka ei nähnyt omaa kauneuttaan.

Mietiskelen ja tuumailen. Pyörittelen auki hiljaa mielessäni. Lasken irti ja vapauteen sen ihmisen, koska se on vapautensa ansainnut. Sitä ihmistä ei ole enää.

Lasken irti siitä surusta ja tuskasta jonka teot ja sanat mukanaan toi. Annan ne anteeksi ja lasken irti. Nyt on sen aika. Mennyt on mennyttä. Siitä opittu ja sen kautta kasvettu.

Se on ohi nyt.

 

Pinnan alla loistaa koko sateenkaaren kauneus hehkuen sitä värien mieletöntä loistoa ja kylläisyyttä. Hehkuen niin voimakkaana että pinta murtuu pikkuhiljaa värien tulla koko loistollaan ja kauneudellaan. Vähän kerrallaan.