Käsissä on kaikki. Jokainen ovi on auki kulkijan astua.

Olen oppinut. Olen kasvanut.

Ne kaksi onnittelee itseään, seitinohuissa maljoissa kirkkaana helmeilevää, kilistelevät lasejaan toisilleen hymyillen. Vierellä kulkenut vanha ja viisas karhu on ja vain istuu. Näen sen suloisen pehmeänä, onnellisena hymyilevänä nallena. Sellaisena pörröisenä kuin lasten pehmolelut kaupan hyllyillä. Se ylin minäkin, se huikean kaunis valohahmo, sekin hymyilee lempeästi. Nöyränä astuin eteen sanoakseni ajatusteni takana "kiitos". Kaikki ne omat ovat onnellisia, "ole hyvä" ja "hienosti kasvettu".

 

Se rakkaus olen minä. Se rakkaus on minussa.

 

Sellaista tunteiden ilotulitusta ja niin mielettömän kaunis tunteiden sateenkaari, ettei niille ole sanoja, väreille ei nimiä. Katselen sanattomana sitä loistoa. Ihminen minussa on polvillaan sen voiman edessä. Ihminen minussa haukkoo henkeään ja ottaa tukea kestääkseen tunteiden voiman joka virtaa jokaisessa solussa. Tunteiden, jotka ei ole tästä maailmasta.

Sielu nauraa ja tanssii planeetojen loisteessa. Se levittää valoaan ympärilleen mattona joka jää kii kaikkeen mihin osuu. Sielu on kaikkeus. Sielu on rakkaus. Sielu on valo.

 

Se kaiken voittava, kaikkialla oleva rakkaus lainehtii merenä, jonka rannalla seison sitä katselemassa. Meren kristallisena välkehtivä vesi lumoaa katsojansa. Siinä haluaa uida, sitä haluaa juoda. Sen toivoo ympärilleen.

 

Hetki tähtien valossa loistaen.