Aamun hämäryydessä ehti taas ajatella ja kuunnella.

Seurana jälleen ne kaksi. Ne minun kaksi näkymättömyysystävää, jotka vierellä, takana, jossain lähellä kulkeneet jo vuosia. Kulkeneet mukana kaiketi silloinkin kun en vielä heitä kuullut ja nähnyt. Itsekseni mietiskelin, että nukuin hyvät yöunet, olen levännyt, onkohan nyt aikaa hetki vain olla ja ihmetellä, mietiskellä tätä muutaman viikon tulvaa ja katsella sitä. Hengähtää tovi.

Ajatuksen sain loppuun, näin ne kaksi välittömästi valumassa maahan märäksi läntiksi kuin sarjakuvissa, molemmat syvään huokaisten ja otsastaan hikeä pyyhkien. Nauroin. Ääneen.

Ne kaksi on ystäviä. Aina lähellä. Aina mukana. Osallistumassa aina ja kaikkeen, huumorintaju aivan mieletön. Äänettömiä, kasvottomia, mutta ystäviä. Ehdottomasti. Tunnen heidät, toisen saanut ihmisenäkin tuntea, pitää elämässäni. Lapsuuden. Ihmisenä, jonka katseessa loisti puhdas rakkaus. Kaiketi ollut turvaamassa tämän ihmiselämän alun, ollut ja jättänyt muistijäljen turvallisuudesta ja rakkaudesta. Antanut rauhan kasvaa lapsuuden sellaisena kun on, rakastanut lasta sellaisena kun lapsi oli.

Kuinka on kauniisti tähtien valo loistanut sillä hetkellä kun olen tähän ihmiskehoon syntynyt. Kuinka on suurella siunattu lasta syntymässä. Tuntuu että olen todellakin se kultalusikka suussa syntynyt. Syvää kiitollisuutta kaikesta mitä saanut, se kaikki sellaista, mitä en olisi saanut en millään rahasummalla. Tunnen olevani valtavan rikas ja onnellinen. Kaikki on hyvin. Hymyilen. Nauran. Ja laulan, sekin vielä. Ihminen taitaa laulaa silloin kun elämä soljuu kauniina purona omassa uomassaan.

On hyvä olla.