Minä opin. Minä osaan. Minä muistan.

Kysy, niin vastataan.

Hymyilen.

 

Jonkin sortin ikuisuusongelma on ollut sosiaaliset tilanteet. Minulle haastavia, vaikeita kestää. En oikein osaa olla ihmisten kanssa. En oikein aina ymmärrä ihmisiä. En oikein välitä ihmisten seurasta, koska on vähän haasteellista. En oikein osaa olla oma itseni.

Tähän saakka.

En vieläkään koe suurta tarvetta hakeutua ihmisten keskelle, mutta tulee kuitenkin tilanteita että on ihan suotavaa pystyä siihen. Ja kun kuitenkin jollain tavalla aina välillä haluaisinkin. Ja tässä tulee hetken oivallus;

"Valoviitassa on huppu", tämä kauniisti hymyillen kerrottu.

Kokeilin, tosiaan! Siinä on huppu. Siinä on minun suojani ja turvani. Viitan huppu, jonka saan vetää suojaksi.

 

Oletko koskaan ihmisenä nostanut harteillesi pitkää, maata laahaavaa, hupullista viittaa? Oletko koskaan vetänyt sitä huppua kasvojesi suojaksi ja ymmärtänyt että olet metsän hämäryydessä näkymätön? Että kannat päälläsi näkymättömyysviittaa. Minä olen. Minä tiedän sen tunteen. Sen helpotuksen määrän. Minä muistan sen.

Että olen näkymätön, kukaan ei näe minua. Saan rauhani olla oma itseni, hupun alla suojassa ja turvassa. Minun ei tarvitse paljastaa itseäni, seistä ihmisten edessä alastomana, haavoittuvana, jos en halua. Saan suojani.

 

Valoviitassa on huppu.

Tämä uusi työkalu, jonka varaston spottivalo valaisee. Osaan. Pystyn. Kykenen.

 

Valoviitta harteilla lähestulkoon aina, jotenkin sellainen itsestäänselvä asia. Hartiat tottuneet sen keveään painoon. Keho sen liikkeeseen sen liukuessa kehon rytmiä mukaillen. Korvat tottuneet sen äänettömään kahinaan. Sielun suojavaate, se joka antaa rauhan ja suojan. Viitta, ja sen huppu.

Metsässä viitta herää eloon. Se säkenöi kaikkeuden kirkkautta sateenkaaren kaikissa väreissä. Sen helmat viistää maata, reunat osuu puihin ja heiniin. Se liukuu ja liikehtii tanssin tahdissa. Tanssin, jonka rytmi saa sen levittämään valoaan entistä laajemmalle. Sitä se tekee, levittää kaikkeuden kirkkautta sielun kulkiessa, tanssiessa. Kirkkautta, jonka maa, puut, pensaat, heinät imee itseensä kuin janoinen vesipisarat. Kirkkautta, joka tarttuu kaikkeen mihin se osuu, leviää, uppoaa, nousee kaikkialle.

Näen sen. Se näyttää sille että kaikkialla missä metsässä kuljenkin, jälkeeni jää valomeri, tasaisena mattona loistava meri joka ravitsee, valaisee ja ruokkii. Valo, joka puhdistaa. Metsä osaa pyytää, osaan kuulla. Tunnen kun tarvitaan, metsä tunnistaa kantajan. Se tietää. Se kiittää. Olen tervetullut, minua odotetaan. 

Sekin on minun työtäni. Minua odotetaan.

 

Huppu.

Minun suojani. Minun turvani.

"Kiitos".