Ajatukset pyörineen tovin sanan ympärillä. Miten sen sisälle pääsisi?

Kosketus.

 

En tarkoita sitä, miten äiti lastaan koskettaa. Sen tiedän, sen osaan. Sen ymmärrän.

En sitä, kun koskettaa ystävää. Halaa. Tai hipaisee kyyneleet kasvoilta. Halaa. Ja nauraa toisen ilossa. Sen ymmärrän. Sen osaan.

En sitä kun käsi koskettaa eläimen päätä, kylkeä, selkää. Sen moninaisuuden tiedän myös. Tiedän mitä se antaa. Sen osaan.

En tarkoita sellaista kosketusta. En mitään niistä, jotka jo tuttuja ja jotka osaan. Ja tiedän.

 

Tarkoitan jotain uutta. Sellaista, mikä pysäyttää miettimään. Mikä saa ajatukset työskentelemään. Tunteet heräämään jollain uudella tavalla.

Kosketusta joka koskettaa sielua. Se on uutta.

Sitä, miten iho koskettaa ihoa, ja kuitenkin sielua. Että sielu tuntee käden kosketuksen vahvemmin kuin iho. Sitä kun toivoisi voivansa koskettaa niin paljon vain kosketuksen vuoksi, koskettaa, koska se tuntuu niin hyvälle. Sieluun saakka. Kuin sielu olisi saanut vartalon, jolla tunnet, joka on vain tuntemista, koskettamista varten. Sielu, joka pyytää niin kauniisti, anelee saadakseen tuntea. Toisen. Ihmisenä. Toisen, jonka jo tuntee. Sieluna.

Kuinka lasket kädet syliin, vaikka ne elää. Niitä polttaa koskemisen tarve. Tarve opetella tuntemaan niin että pimeässäkin ne tunnistais, sen niin tutun, ja kuitenkin niin vieraan. Kädet, jotka sielulle on annettu. Kädet, lempeästi silittäisivät, hivelisivät, kulkisivat pitkin vartaloa, kasvoja opetellen tuntemaan. Muistamaan, mille tuntuu tuntea käsin.

Yhteenkään kipeään kosketukseen kädet ei suostuisi, ei yhteenkään sellaiseen, joka tuottaisi kipua, tuskaa. Ei yhteenkään. Sielu tuntisi kosketuksen aiheuttaman kivun ja tuskan käden kautta kuin omansa.

Sellaista kosketuksen rakkautta, jota en osaa. Sellaista lempeyttä ja pehmeyttä, jota en ole kohdannut.

Vain kädet. Iho. Vartalo.

Sielu. Se hymyilee.