Ei toista ilman toista. Ei valoa ilman varjoa. 

Loppuu hauskuus ja mukavuus, astuu vakavuus olemaan. 

 

Uskotko että että tämä yksi elämä näissä nahoissa riittää opettamaan sen kaiken mitä ihmisyydessä ja ihmisyydestä pystyy oppimaan? Että sen kaiken kykenee sisäistämään yhden elämän aikana? Vai tarvitaanko siihen liuta erilaisia nahkoja näyttämään sen kokonaisuuden? Uskotko entiseen elämään? Entisiin elämiin? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään sitä?

Pysäyttääkö ajatus pohtimaan mahdollisuutta vai kuittaako ego ajatuksen uhkana? Mielikuvituksen tuotteena vailla todellisuuspohjaa. Pysäyttääkö ajattelemaan vai rakentaako ego muuria mahdollisen illuusion suojaksi? Mikä on todellisuutta, todellisuus, mikä on illuusiota? 

Voisiko ihmisellä olla mielikuvitus rakennustyökaluna tuomassa todellisuuteen ja todelliseksi sen mikä illuusion takana? Niin.

 

Katsella menneitä elokuvana edes laittamatta silmiä kii. Katsella sitä sarjaa jaksosta toiseen hyväksyen että se kaikki olen minä, että elettynä se kaikki, ne kaikki elämät niiden kehoissa. Tehden valintoja. Kun ei ole toista ilman toista. Katsella nekin mitkä kuljettu varjoissa.

Tietoisena tietoisuudessa kohdata menneisyytensä. Se kaikki mitä tehnyt, minkä taakseen jättänyt. Se kaikki sullottuna luukun taa, jonka avaamalla tiedät kohtaavasi jokaisen valinnan lopputuloksen. Lakkaa kauneus kukoistamasta. Katsot ymmärtäen että jokainen kohti kirkuen ja huutaen ryömivä on itse aikaansaatua. Ihan vaan tekemällä valintoja antaen egon sanella niitä ja ja olla ne. 

Kuinka monen eletyn elämän jälkeensä jättämää? 

Hyväksyä se, että ei toista ilman toista. Elettyjä ja elettyä vailla valoa. Tietoisesti satuttaen, loukaten ja häväisten. Tarkoituksella tuskaa tuottaen. Niinpä niin. Hyväksyä se, että on elettyjä joissa valo jäänyt hämärään. Elettyjä, joissa hämäryyden varjot korvanneet valon kirkkauden. 

Avasin, katsoin. Kovinkaan juhlalliseksi ei olo päässyt muodostumaan. 

Minä. Minun aikaansaamaa. 

 

Taas tullaan turvaan, turvallisuuden tunteeseen. Siihen, kuinka tärkeä asia sekin on. 

Mitä olisi voinut tapahtua ilman sitä tunnetta, ilman sitä että tuntee olevansa turvassa? 

Olisinko pystynyt vain katsomaan? Olisiko se kaikki nähty imaissut mukaansa? Olisiko se kaikki saanut otteen ja vienyt mennessään? Millä sieltä luukun takaa, varjoista, olisi päässyt takaisin? Olisiko sieltä päässyt takaisin? Kuinka kauan siihen olisi mennyt aikaa?

Olisiko se upottanut suonsa syvyyksiin sen sijaan että olemalla omassa valossani, omassa rakkaudessani, omassa voimassani pystyin avaamaan, katsomaan ja hyväksymään?

Hyväksymään, siunaamaan ja antamaan anteeksi. Pyytämään anteeksi.

Mikään lakkaa olemasta tai katoa sillä. Se ole tarkoituskaan, mutta hyväksyä se, että ei toista ilman toista. Ei valoa ilman varjoa. Varsinkaan menneiden tehtyjä mikään saa tekemättömäksi, tehty mitä tehty ja miksi tehty, mutta hyväksyä se osaksi kokonaisuutta. Myöntää se, hyväksyä se, sillä ja sen kautta antaa anteeksi. Pyytää anteeksi. 

Jätin luukun auki. Kohtaan tarvittavan, valossa ja rakkaudessa. 

 

Se on nöyryys tunteena sellainen mistä tuntuu löytyvän puolia ja syvyyksiä, ihan näköjään riittävyydeksi saakka. 

Astui uusi syvyyden kerros siitäkin olemaan. 

Kohtaamalla itse aikaansaatua. 

 

Kantaa vastuunsa jokaisesta teosta, jokaisesta sanasta, jokaisesta ajatuksesta. 

Seistä niiden takana juoksematta niitä karkuun. Kantaa vastuunsa ja miettiä valintoja, tehtyjä ja edessä olevia. 

Jokaisella valinnalla on merkityksensä.