Jotain hyvin haurasta ja niin kaunista.

Pehmeää, lämmintä.

Herkkyydessään vielä kuultavan ohutta.

Hento kuiskaus jossain kuoren alla.

Minussa.

 

Läikähtää katseessa, ujona ja arkana uskaltaa sielun selän takaa katsella ympärillä olevaa maailmaa.

 

En kirjoita. En suostu. En halua. En pysty.

Ei satu. Ei koske. Kipeä kuitenkin. Ihmisyyden ydin.

 

Katselen. Uskaltamatta ottaa edes käteen. Katselen.

Pelottaa. Luoja, kuinka paljon pelottaa. Pelottaa ihan hirveän paljon ottaa esiin. Jännittää katsella. Eniten pelottaa ajatus että muutkin näkee. Sen mitä minä. Itsessäni. Kun ei ole mitään hävittävää ja silti aivan tasan kaikki. Pelottaa niin paljon että melkein jäätyy paikalleen. Minä sellaisena kun olen. Suojeltu ja varjeltu salaisuus. Minun, vain ja ainoastaan minulle.

Minä.

Pieniä hetken välähdyksiä, sydänkin auki, toisen kanssa. Toisen edessä.

 

Tänään.

Hetki, tunsin sen.

Rauhallista.

Jäin henkiin.

 

Murtaa ne kuoret.

Olla sellainen kun on.

Joko se viimeinen, joka vielä läpikäytävä.

Minä itse.