Niin se vesi jäätyy järvessäkin, merikin vetäytyy paksun jääkannen alle elämään omaa elämäänsä kunhan pakkasta on vaan tarpeeksi. Pohjolan kauneutta, kaamoksen suoma lepo ja rauha ennen uutta heräämistä.

Pakkanen tekee jääkannen, jonka alla vesi kuitenkin on ja elää koko ajan, hiljakseen, omaan tahtiinsa. Minäkin. Kaamoksen suoma lepo alkaa väistymään kevään valon kasvun kohinan edessä. Niinkuin ne pienet tunturipurotkin, tuntuu että valon tuoma herääminen kohisee suonissa. Tuntuu että talven horros hiljalleen katoaa, venytellen herää keho jälleen eloon.

On ollut paljon aikaa tuumiskella ja mietiskellä. Odotella ja ihmetellä. Kaamoksen tuomaa parhautta.

Ajatusten syvyyksissä pyöritellyt sitä kysymystä "mitä minä elämältäni oikein toivoisin ja haluaisin? Minkälainen minun elämäni olisi, jotta kokisin sen olevan hyvä ja onnellinen, jotta eläisin tämän elämän sielussa syvä rauha?. On siinä ollut miettimistä ja työstämistä.

Kuvittelin paljon kaikenlaista. Pyörittelin jos vaikka mitä visioita ja ajatuksia ympäri ämpäri joka suuntaan. Keräilin ajatusten listaan plussia ja miinuksia, ikäänkuin sellaisilla listoilla edes ajatuksissa olisi mitään merkitystä, kai jotenkin vain selvensi vyyhtiä. 

Tuli valo. Tuli lämpö. Tuli alkavan kasvun kausi.

Tässä ja nyt.

Ajatukset alkavat keräytyä kauniille kerälle, sekava vyyhti selvitetty solmuistaan, alkaa olla valmista.

Koska ei ole pakko, mutta voi jos haluaa. Mikään ei ole enää pakko. Siitä syvästi kiitollinen. Sen tiedon tuoma rauha on syvyydeltään sellainen, että voi hengittää ihan rauhassa.

Yhtäkkiä on ollut helppo hengittää ja huomata kuinka tyyni mieli on. Kuinka kevyesti hengitys kulkee solujen syvyyksiin saakka. Kuinka keveä on ihmisen elo ja olo. Koska tässä ja nyt, juuri näin. Täydellisen hyvin ja oikein. Tälläisenään. En kaipaa muutoksia, tämä on juuri nyt hyvä.

Arjessa ja arjen ulkopuolella kaikki on oikein. Elämä tuntuu kevyeltä elää. Tuntuu että se soljuu virrassaan kauniisti kivikoiden välissä ja katveessa auringon lämmittäessä, puiden varjostaessa juurikin sopivasti jotta kokonaisuus on kaunis. Kai olisi helpompaa vain todeta että olen onnellinen, että elämässäni on juuri nytkaikki oiekin ja täydellisen hyvin. Kaikkea juuri sopivasti.

 

Toteamusta seuraa nöyrä kiitollisuus. Toki tiedän ja ymmärrän, että kasvu on jatkuvaa ja ikuista. Se jatkaa kulkuaan ajattomuuden pyörteessä muuttumatta koskaan olemattomaksi. Muutos ja sen tuoma kasvu on. Se vain on. Mutta tässä hetkessä nöyrän kiitollinen siitä että olen onnellinen. Levollinen ja rauhallinen.

Olen kohdannut sen mitä odotin. Se on sisällä, se on läsnä. Se on minun kanssani, se on minua. Kaikki on oikein, juuri niinkuin kuuluukin olla.