Kun asiat sanotaan sellaisella tavalla että ymmärrän, jostain vuosien ja vuosien takaa tutulla tavalla, niin ne taitaa mennä perille. Tavalla, joka jättää puolustautumismekanismit nukkumaan, ne ei edes huomaa kuinka mukavuusrajat paukkuu niin että kolina vaan käy. Ne vaistot ei kuule sitä kolinaa, koska sanat lausuttu hellyydellä, pehmeydellä ja rakkaudella. Menee perille ja jakeluun. Hyvä tapa esittää asioita, vaikeitakin.

Yksi lause, neljä sanaa havahdutti siihen, mitä pelännyt, siihen että polku jatkaa kulkuaan niinkuin tähänkin saakka. Ei jatku. Sen ei tarvitse. Se pelko selätetty.

Yksi kysymys riitti havahduttamaan siihen omaan tapaan ajatella, olla itsensä kanssa. Siihen herätty.

Viimeisillä metreillä vielä metallinhohtoisena loistava musta sulka pellolla. Hymyilin ja otin mukaan. Ei ruoskaa, sulka.

 

Entinen, tuttu ja turvallinen, pöytäkin on poltettu. Taidan tehdä nyt niin että otan ne tulitikut taskuun, otan tynnyrin kannen, heitän sen niin pitkälle kuin jaksan ja istahdan tynnyrin reunalle katselemaan ympärilleni. Katselen kunnes maisemat ja ympäristö on tuttuja, hypähdän tynnyrin reunalta maahan ja sytytän sen tynnyrin ihan itse palamaan. Sitten ylitetty se maaliviiva, jonka palkintona vapaus.

Se hetki, että pyörästä voidaan laskea irti, koska osaan ajaa pyörällä jo ihan itse, ilman apupyöriä. Se hetki, kun kellun, en huku. Kai sen jälkeen ohjelmassa opetella temppuja pyörällä tai opetella uimaan. Ihan sama, vapaus houkuttaa ja herättää uteliaisuuden. Enää hetki. Tulitikkurasia kädessä jo.