Paljon on vettä virrannut uomassaan. Menneessään vienyt, tullessaan tuonut. Kuohuillaan hionut rannan kiviä muotoonsa, siloitellut särmiä. Se kaikki tarpeeseen, sitä kasvamisen hienoutta. Hitaasti hyvä tulee.

Paljon on virta kuljettanut asioita joille ei sanoja, vain aavistuksia ajatuksissa. Paljon sellaista mitä halunnut pitää itsellään vaikka sanojakin olisi ollut. Pitkiä aikoja omassa henkisessä mökissä jossain lattialautojen alla luolastojen peränurkassa yksin itsensä kanssa. Ovi ja ikkunaluukutkin lukittuina niin tiiviisti että päivänkajokaan ei sisään paista. Joskus on vaan ihan pakko, silloin kun muuhun ei pysty. Pakko olla itse itsensä kanssa ja katsella peiliin. Sen kanssa saa erityisen hyvää vuoropuhelua aikaiseksi, hyvin hedelmällistäkin, joskaan aina se ei ole kivaa eikä edes mukavaa. Naurattaakin vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta tarpeeseen se tulee ajoittain.

Olla itsensä kanssa ja myös se, että jokainen sota ei ole jokaisen sota. On syytä kaivautua bunkkereihin jos tuntuu että muuten tulee turhaa osumaa. Turha on itseään vammauttaa sellaisessa mikä ei ole omaa. Viime ajat olleet juurikin sitä. Hissukseen voi kaivautua tutkimaan maailmaa ikkunaluukkujen raoista, katselemaan onko aallot puhdistaneet likakerrosta riittävästi jotta se piisaa. Siihen että ihmiskunta näkisi sen ympäröivän kauneuden vai vieläkö tarvitaan lisää ja kuinka paljon..

No. Ihmisen elämä on valintoja täynnä. Jokainen meistä tekee omansa.