Milläköhän sanoilla jättäisi taas olemaan? 

Alan hiljalleen tottumaan siihen että sanat loppuu, lakkaa olemasta kertovat ja kuvailevatkin. Olisi niin paljon sille olematta kuitenkaan sanoja. Tässä jäänyt miettimään että tarvitseeko edes olla sanoja? Saako vain olla, puhtaana ja vapaana, ilman sanoja? Sille alkanut tuntumaan. Että saa olla.

Sitä kun aikansa sukeltaa virrassa ollen sen virran pyörteissä osa sitä virtaa, tulee ajatus ja tarve nousta kivelle. Juuri sillä hetkellä kun sopiva eteen tulee, juuri sellainen mille pääsee kiipeämään vaivatta kiven antaen tilan hetken hengittää. Katsella ympärille kuunnellen ajatuksia mitä kaikki nähty ja koettu tuo tullessaan. Kivi keskellä virtaa tuomassa tarvitun ja kaivatun lepohetken. Niitäkin kun tarvitsee, hetkiä pysähtyä. 

Aikansa saa levätä, kunnes löytää itsensä siivoamasta. Käsissä jos vaikka ja minkälaista siivousvempelettä joista valita tarpeellisin ja mieleisin, sellainen millä tulee tehtyä. Jälleen olisi tässäkin kohdassa valinnanvapaus, kyllä. Aina on vaihtoehtoja, ja vapaus valita. Olisin voinut uida rannalle ja lähteä vaikka piknikille, kyllä. Olisin voinut myös sukeltaa takaisin virtaan, antaa sen täyttää keuhkotkin, koko kehon, sen voimalla ja kauneudella, olla ja kellua sen pyörteissä. Kyllä, se varsin houkutteleva vaihtoehto, eväskorinkin odotellessa rannalla. Vaihtoehtona myös lekotella kivellä, nakkailla siivousvälineitä ihan vaikka avaruuteen sitä mukaan kun käsiin tarjoiltu. Siinä se olisi mennyt rattoisasti makoillessa tovi jos toinenkin, aivan varmasti. Niin, koska aina on vaihtoehtoja. Aina. 

Sitä voi sitten miettiä että helvetillinen hulluus saa ihmisen antamaan luvan kysymykseen jotta "joko jaksaisit, oiskohan jo aika?" siinä kohtaa kun tarvitun hetken ensin kuivattelee ja lepää sillä kivellä? Antamaan luvan vakaasti ja selkeästi, varmoilla, ääneenkin sanotuilla sanoilla tietämättä taaskaan tippaakaan mitä sanojen takaa eteen tällä kertaa tupsahtaa. Mikä saa ihmisen ääneen sanomaan "saa tulla, saa olla, sille on lupa, mitä ikinä se vaatiikin, on sille lupa", ehtona vain se että keho kestää. Mikä on se voima millä kerta toisensa jälkeen tietoisesti toistaa tutuksi tulleita sanoja? Hulluus elämän edessä vai jotain muuta? 

Ja sitten tosiaan siivotaan. Huolella ja voimalla joka saa hengittelemään tullessaan. Sen vaan yleensä aina unohtaa sanojen tullessa suusta ulos. Kummallisesti pääsee aina unohtumaan, se sanojen tuoma. Se, että luvan tullessa sitten tulee myös.  

Se on ihan käsittämätöntä että miten sitä siivottavaa nousee aina ja joka ikinen kerta kun sen aika on. Ihan käsittämätöntä! Mistä sitä kaikkea piisaakin loputtomalla virralla tulemaan ja olemaan? Jos ei muuten niin joko lattialistojen alta jotain tai sitten löytyy unohdettu kaappi ihan vaikka jonkun kaapin sisältä tai sitten lävähtää se miljoonaloota lipastosta auki. Se sellainen mihin aseteltu käsistä odottamaan jatkokäsittelyä kaikki se, minkä tarpeen odotella aikansa. Niitä sellaisia että kyllä, tiedän olevan, vaan aikansa pitää joko hengitellä äärellä tai miettiä että mitä ja miten tai kerätä voimia ryhtyä tuumasta toimeen. Jep. Se laatikko sitten tällä kertaa. Oli nauru kohtuu kaukana kun edessä aukeni. 

Laatikko, johon aseteltu olemaan sellaista minkä edessä tosiaan lakkaa nauru olemasta. Sellaista minkä äärellä saa hengitellä tovin jos toisenkin. Sellaista mikä vaatinut pitkää työstöä asian äärellä, kokonaisuuden jos toisenkin katselemista ja ymmärtämistä. Kaiketi jokaisella on omansalainen miljoonalaatikko.

Siinä voi sitten miettiä vaihtoehtoja tietäen että niistä vain yksi sellainen mikä ja millä tulee siivottua. Se, että katselee, ottaa käsiin ja kohtaa. Käy läpi ja laskee ilmaan. Kuulostaapa jälleen helpolle ja mukavalle. Huokaus, kuulostaa sen sille tuntumatta. Huokauksien huokaus. 

Sitä kun lähtee laatikkoaan penkomaan ja sisältöä tutkimaan, niin sitä saattaa vaikka löytää käsistään kolme elämän haastavinta teemaa ja asiaa. Kolme, kaikki kerralla. Kaikki erilaisia, erilaisin teemoin ja tarkoituksin. Jokainen sellainen mikä nostaa omanlaisensa tunteet pintaan läpikäytäväksi, niistä yhdenkään olematta helppo tai varsinaisesti edes mukava. Sellaisia mitkä saa itkemään. Sitäkään lakkaamatta ihmettelemästä kuinka paljon ihminen pystyy itkemään? Kuinka paljon kyyneleitä riittää että se riittää? Niiden kastellen kasvot ja vaatteetkin päällä, kuinka paljon niitä riittääkin niiden nousten kyselemättä täysin puskista. 

Sen se tekee, se että kohtaa, sen tarvitun. Ottaa kädelle ja kohtaa, asiat ja omat tunteensa niiden äärellä. Osaa se naurattaakin, itkullekin aikansa. Itku tuntuu sille että se puhdistaa. Jonkun rajan jälkeen se alkaa väsyttämään, sen jälkeen ottamaan päähän, se jatkuva parkuminen ja sen jälkeen sitä huomaa että jaaha, lähti siis irti. Oho. Sen jälkeen vapaus työstää se ja sitä mitä ikinä käsiteltäväksi noussutkin. Tällä kertaa teemat vaan kaikki sieltä haastavimmasta päästä. Haastava, se tuntuu oikeammalle kun vaikea, mikä tuntuu sanana hankalalle, ihan kuin asia olisi muurien sisällä. Vaikea - haastava, jälkimmäinen helpompi kohdata. 

Asoista, teemoista ja tunteista yhdenkään tulematta yllätyksenä. Täysin olin tietoinen jokaisesta ja jokaisen sisällään pitämästä. Aseteltuina laatikkoon odottamaan aikaansa, joka lienee sitten nyt. Tuli mieleen sekin vaihtoehto että poltan koko laatikon, silläpä lakkaa olemasta sekin säilytysvaihtoehto vaan olisiko lipasto enää sen jälkeen täydellisen kaunis? Jos siitä puuttuisi siihen kuuluva laatikko? Olisiko se vaihtoehto että yksinkertaisesti yrittäisi pitää sen laatikon tyhjänä, tai säilytellä siellä jotakin sellaista mikä saisi avaamaan sen laatikon sillätavoin ihan vapaaehtoisesti avaamisesta iloiten? Voisiko tämän jälkeen jo jättää laatikosta nostellut sille lipastolle olemaan? Muistuttamaan eletystä elämästä? Antaa niiden olla jos nyt koriste vähän hassu sana, niin ainakin muistoina kaikesta sellaisesta mikä eniten kasvattanut? Alkaa tuntumaan että sen muistaminen ihan varteenottavaa, siis että muistaa kuljettua ja sen tuomaa, siinä ollutta ja olevaa. Sitä koko elämänkaaren katselemista sen kokonaisuutena ilman että yhtäkään palaa olisi aseteltuna sinne miljoonalaatikkoon. 

Koska onko se oma elämänkaari osa sitä, mistä ja millä muodostaa maailmankuvaa? Pala kerrallaan rakentaa olemaan palapeliä joka maailmankuva. Eletyllä elämällä, kaikella siinä olleella ja siinä olevalla, myös kaikella siihen tulevalla. Niin.

Niinkö se menee että siivomalla, läpikäymällä, sillä ja siitä ihmisenä oppimalla ja kasvallako sitä tulee tehneeksi tilaa sellaiselle mikä odottaa tuloaan, oikeaa hetkeä tulla, olla ja saapua? Tämä nyt se kohta mikä saanut myös itkemään. Planeetat lienee nyt sellaisessa asemassa toisiinsa nähden, tai ihan mitä nyt tahansa, tuntuu vaan että kaikki saa itkemään. Tämäkin. 

Millä sanoilla sitä kertoisi kuinka paljon voi ihmistä jännittää? Pelottaa väärä sana, jokseenkin sekin kuvaava. Ennemmin kuitenkin jännittää, se oikeampi. Sellaista minkä jo ajatuksissaan näkee ja kokee, mikä sieltä tulossa olemaan. Ihan lähellä jo olemassa, vielä odottamassa aikaansa. Sellaista minkä edessä lakkaa sanat olemasta. Niin. Miten paljon voi saada ihmisen kokemaan erilaisia tunnetiloja jännittämisestä epävarmuuteen saakka?

Astua sen edessä olevan kynnyksen yli ihmisenä tietäen että ajatuksissa jo astunut, sen yli. Astua sen yli ihmisenä, siinä se mikä jännittää. Ja miten paljon voikaan jännittää? Voin kertoa että sen verran että saa hengittelemään asian äärellä.

Tekisi mieli pukea sanoihin, edessä se mitä pelännyt koko elämän ajan, pelon tullessa egosta, sen ollen ihan valtava haaste kohdata ja käsitellä. Vaan niinkö se menee että kohdattava ne omat suurimmat pelot? Silläkö että vakain ja varmoin askelin kulkee kohti omia pelkojaan? Pelko nyt vähän vahva sana, kuitenkin toisiaan hyvin kuvaava. Ajatuksissa niilläkin sanoilla että silläkö ja niinkö tavoite olemassa alusta saakka siihen pisteeseen että sen tavoittaa, että siitä saa kiinni? Siitä eteenpäin omien valintojen kautta?

Sitä ehtii siivoillessa ajatella paljon ja kaikenlaista. 

Kivi nyt kuitenkin tuntuu hyvälle ja tarpeelliselle. Hetkini ja aikani, tarvitun jälkeen voinee lpäättää jotta sukeltaako virtaan pää vai jalat edeltä vaiko voltilla kierteen kera, tyyli lienee vapaa. Kaikelle aikansa.