Seison ja katselen. Sitä ovea.

On jotenkin vähän hölmö olo, koska vaikka kieltäydyn kääntämästä päätäni näen sivusilmällä ja jotenkin tajuan, että selän takana ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Tai on. Siellä on se minun metsäni, jossa kuljen kuin kotonani koska se on minun kotini. Metsä, jossa se pentu leikkii kuurunpiiloa ja hippaa metsänväen kanssa iloisena hymyillen ja nauraa kikattaen.

Mutta selän takana ei ole enää muureja. Olen purkanut ne pikkuhiljaa yksi pala kerrallaan olemattomiin. Enää ei ole edes muurin perustuksia jäljellä, nekin on kaivettu maasta. Jäljetkin jo siloitettu.

On enää ovi. Jonka takana seison jääräpäisesti mitään muuta näkemättä. Suostumatta katsomaan ympärilleni ja näkemään mitään muuta kuin sen oven, joka toki on kovin kaunis ja koristeellinen pariovi, mutta kuitenkin. Tuntuu hölmöltä.

Se ovi on vaan avattava. Se ei katoa muuten.

Eikä se avaudu vaikka kuinka hokisi mielessään "seesam, aukene!". Ihan pitää nyt itse taas ottaa ja kääntää avainta, hissukseen liikutella sitä lukossaan kunnes suostuu toimimaan ja sen jälkeen availla ne ovet täysin auki, jotta eivät romahda niskaan.

Naurattaa. Mutta niin tämä nyt menee.

Ja kuinka iloinen olen siitä että löysin sen, joka niin paljon vahvempi että tiedän voiman riittävän kannattelemaan ovia, jos yhkaavat kaatua niskaan. Saan rauhani kävellä ovista, jotta ne saa kadota selän takana tuuleen. Sitten niitä ei enää ole.

Suojassa ja turvassa.