Piilossa sumussa, usvan kerrostumissa?

Miksi haluaa usvan hämäryyteen piiloon? Mitä ihminen piiloutuu? Miksi?

Minkä ihmeen takia ihminen haluaa hämäryyteen jossa ei näy, jossa ei näe?

Minkä takia se lapsuuden kirkkaus ja avoimuus katoaa aikuisuuden hämäryyteen? Suorittamiseen ja oravanpyörään?

Onko ihan pakko? Miksi ei ihminen vartuttuaankin voi jäädä kirkkauden kauneuteen, olla verhoamatta itseään viittaan jonka läpi ei näe?

Se konkretisoituu eläinten ja pienten ihmisten kanssa. Kuinka helppoa onkaan olla kun voi olla ja keskustella monella eri tasolla. Tuntea kuinka tasapaino on ja vaan on. Tasapaino joka katoaa heti kun edessä on varttunut ihminen, aikuiseksi itseään kai kutsuva.

Aikuinen joka kuvittelee olevansa tasapainossa sitä useinkaan kuitenkaan olematta. Kun katsoo aikuista, jonka kasvot hymyilee hymyn ulottumatta katseeseen saakka. Ihan hurjaa ristiriitaa, jonka pyörteet imaisee mennessään, jos ei ymmärrä pitää varaansa. Valheellisuutta mitä hyvin vaikeaa ymmärtää.

Kuinka helppoa on olla lapsen tai eläimen kanssa joka on tasapainossa ja sopusoinnussa itsensä kanssa. Kuinka paljon olisikaan aikuisilla opittavaa lapsilta, tai ihmisillä eläimistä. Aikuiset kuvittelevat lapsiaan opettavan ja kasvattavan ja kuinka väärässä ovatkaan. Kuinka paljon enemmän lapset voisivatkaan vanhempiaan opettaa. Pois aikuisuuden typeryydestä, ristiriitaisesta illuusiosta, jonka taakse on hyvä mennä piiloon. Turvaan itseltään.

Enkä nyt tarkoita että olisi huono asia osata syödä siististi tai osata nyt vaikka lukea, mutta onko ne kuitenkaan niitä tärkeimpiä elämän oppeja? Olisiko aikuisten hyvä oppia lapseltaan tai lapsilta yleensäkin sitä avoimuutta ja rehellisyyttä? Olemista oma itsensä ja olla opettamatta ahneutta, loputonta kiirettä ja  kaikkia niitä ihmisyyden perisyntejä, jotka ihmiskuntaa riivaa. Mikä siinä on niin vaikeaa heittäytyä lapsen tasolle ja olla sopusoinnussa itsensä kanssa? Katsella lapsen kanssa kukkia tai vaikka tähtitaivaan kauneutta sen sijaan että suorittaa omaa elämäänsä nimenomaan sen suorittamisen kautta. Toki on vaan asioita jotka on vaan tehtävä jotta arki pyörii, mutta miksi niiden taa pitää mennä piiloon?

Mikä pelottaa?

On hetkittäin ihan todella raskasta olla aikuisten seurassa. Se tuntuu vähän sille kun istuisi kolaritestiautossa kuskin paikalla, autossa joka vedetään täysillä voimilla päin seinää. Efekti on kaiketi sama. Ihan todella raskasta. On todella haastavaa yrittää kasata itseään ristitulessa joka riehuu ympärillä antamatta sen riepotella miten sattuu. Se vie voimia. Uuvuttaa niin kovin. Ristiriitaisuuksien sekamelskassa, joka vie hetkellisesti pois tasapainosta saaden aikaan kummallisia asioita. Sielu lepää pienten lasten ja varsinkin eläinten seurassa, ovat niin paljon helpompia olla ja vain olla. Lepoa.

Mikä ihme siinä aikuisuudessa on sellaista että saa ihmisen kehon niin kummalliseksi? Aikuiset kuitenkin maailmaa pyörittävät ja mille se tuntuu? Onko pallolla kaikki hyvin ja kaikki onnellisia? Syntyykö lapsi ihmisyyden perisynnit harteillaan vai oppiiko lapsi ne aikuisilta?

Olisiko maailma mukavampi paikka elää ja olla jos sitä pyörittäisi onnelliset ihmiset vailla ahneutta ja kateutta?

Mitä meistä jokainen omalta osaltaan voisi tehdä viedäkseen yhteisöään kohti onnellisuutta? Kai siitäkin saisi aikaiseksi vaikka romaanin.

 

Olla sitä mitä ajattelee, ajatella sitä mitä on.

Onko se kuitenkaan sen vaikeampaa?