Jälleen kerran huomaan pyörittäväni muumilaakson väkeä mielessäni. Kuinka äärettömän hienon porukan on Tove Jansson kirjoihinsa luonutkaan. Niin laidasta toiseen, että jokainen meistä löytää omansa.

Kuka sinä olisit?

Kysymys yhtä paljon ihmisestä kertova kuin kysymys "mikä puu olisit?". Yhdellä sanalla voi ihminen kertoa itsestään niin paljon, toki myös sanat "en tiedä" kertoo omaa tarinaansa.

Minultakin nämä joskus kysytty. Molemmat oli helppoja, kumpaankaan en vastannut "en tiedä". En tiennyt, mutta ajattelin, mietin. Hetki riitti.

 

Puuna olisin tietenkin kataja. Itsestäänselvä asia. Kataja, joka pieni ja sitkeä, päällepäin vähän mitäänsanomaton, piikikkäät oksat karsii ylimmät päälle kuseksijat. Katsoo kasvupaikkansa, kasvaa hitaasti, mutta niin sitkeäksi että taivaan tuulet ei hetkauta, lumi ja pakkaset ei raiskaa, helteetkään ei kaada. Ei mikään. Toki nekin juuret saa pistolapiolla poikki ja niin elämänvirran katkeamaan, ja kyllä, voihan maaperäkin köyhtyä ja lakata ravitsemasta, mutta sittenkin kataja sinnittelee vielä aikansa. Siihen hetkeen saakka että itse vain päättää ja toteaa että nyt en jaksa enää tai vain ettei huvita, sitten voi luovuttaa. Mutta totuuden edessä ei periksi anna. Ikinä. Todellinen jääräpää. Sellaista vahvaa ja sitkeää olemisen ja elämisen, oppimisen ja tekemisen voimaa jonka tunnistan itsessäni. Puhtaasti raakaa elämisen voimaa. Sellaisena sen koen ja tunnen. Kataja. Ehdottomasti.

 

Muumilaakson väestä yhtä ehdottomasti kuin puuna kataja, olisin Nuuskamuikkunen. Niin suurta sielun sympatiaa tuota hahmoa kohtaan, että mitään muuta vaihtoehtoa ei vain ole. Nuuskamuikkunen. Todellinen hengenheimolainen. On kuin katsoisi itseään peiliin.

Kaikessa on puolensa ja puolensa, mitalissa aina kaksi puolta. Näitä "rikkaus ja kirous" juttuja.

On hetkiä jolloin haluaisin olla hattivatti. Joukon tuoma turva ympärillä, olla vain yksi monesta johon kukaan ei kiinnitä mitään huomiota. Mennä joukon mukana ajattelematta mitään sen enempää ja tai sen kummemmin. Muumimammankin edustama rooli kiehtoo hetkittäin. Kaivaa sisuksissa siellä kyllä todellakin oleva lämpö ja herkkyys hoitaa ja huoltaa muita, kantaa vastuu toisten hyvinvoinnista, olla se lämpö ja rakkaus niitä tarvitsevalle niin ehdoitta kuin mihin ja miten Muumimamma siihen pystyy. Se asuu kyllä sisällä, sen näkee ja sen kohtaa vain niin kovin harva ja valittu, koska se osa minua on minulle sellainen aarre, etten tohdi sitä kaikille näyttää ja kaikkien kanssa jakaa. Ja liittynee myös siihen Nuuskamuikkusen vahvaan puoleen minussa "en voi jäädä". En osaa olla niin paikallani että pystyisin siihen mihin Muumimamma, en oikein osaa selittää sitä.

Muumimamma on ja pysyy, juurruttaa juurensa muumitalon perustuksiin ja On. Eikä katoa. On rauha rakastaa ja seistä niin omassaan, ja niin siinä rakkaudessaan, että se pääsee ja ehtii leviämään Muumimamman vahvuudella ympärille peittäen alleen kaikki jotka sitä hakee tullessaan. Nuuskamuikkusen rakkaus on erilaista. Samalla tavoin pyyteetöntä ja tunteena suurta. Voi kyllä, Nuuskamuikkunenkin pystyy sellaiseen ja sellaisiin tunteisiin ettei sitä päällepäin voisi koskaan edes kuvitella, mutta niin eritavalla kuin muut Muumilaakson asukkaat. Ehkä se kiteytyy jotenkin siihen "ei kukaan ja kuitenkin kaikki", niin erilailla omassaan kuin kukaan muu Muumilaaksossa, jossa Mörkökin rakastaa omalla tavallaan. Haisulillakin on omat hetkensä. Kaikilla oma paikkansa ja oma roolinsa. Niinkuin muurahaisilla muurahaiskeossa jotta se kokonaisuuden tasapaino säilyy.

Nuuskamuikkunen näkee kaiken, kokee kaiken, tuntee kaiken. Itsessään. Nuuskamuikkunen on oman tiensä kulkija, joka omassa hiljaisuudessaan kokee, tuntee ja näkee. Miettii ja pohtii omassa hiljaisuudessaan kaikkea mikä ympärillä on. Suuri ajattelija. Juurikin sitä. Koska mitä muuta vaihtoehtoa on? Muumimammalla on Muumipappa, Muumipeikolla Niiskuneiti, Hattivateilla toisensa, Pikku Myy kaiketi hengailee Nipsun kanssa ja niin edelleen. Kuka jää Nuuskamuikulle? Kuka on häntä varten? Niiinpä. Kaikki ja ei kukaan.

Koska kuka pystyy siihen mitä Nuuskamuikkunen elämältään toivoo? Kenestä on siihen? Kenellä se sama voima ja lujuus kohdata se ettei voi olla kenekään oma, koska ei voi jäädä? Ettei osaa sitoutua kehenkään samoin kun Muumipeikko sitoutunut Niiskuneitiinsä. Että ajatuskin siitä ahdistaa ja saa voimaan pahoin. Että pitäisi laskea omaan hiljaisuuteen toinen höpöttämään ja lörpöttelemään?! Ei missään tapauksessa. Ajatus Niiskuneidistä, Hemulista tai Vilijonkasta saman katon alla saa silmät pyörimään päässä, puhumattakaan siitä pikkuväestä jota Muumilaaksossa asuu nurkissa ja puskissa pilvin pimein. Kun ei vaan pysty. Koska oma hiljaisuus on pyhä. Pitää olla syvä tieto omasta vapaudesta tulla ja mennä, mennä ja tulla. Se on se vapaus. Tulla ja mennä ilman rajoja tai rajoituksia. Kuka siihen pystyy? Onko sitä oikeutta edes pyytää keneltäkään?

Ja se oma hiljaisuus jossa voi ja saa ajatella ajatuksiaan vapaasti kenekään keskeyttämättä juurikin sitä kaikkein hienointa ajatusketjua joka olisi voinut loppuun saatettuna viedä tähtiin. Kun se vaan on pyhä asia. Aika itsensä kanssa, tussailla ja puksailla itse itsensä kanssa omia juttujaan kenenkään siihen puutumatta. Olla hiljaa. Hyvänen aika kuinka se voi olla jollekin niin vaikeaa. Olla hiljaa. En minäkään aina ole, osaan minäkin lörpötellä mitä suuremmassa määrin. Mutta hetken kunnes kiintiö taas hiljaisuuden jälkeen täynnä ja voi taas olla vain hiljaa. koska yleensä vain olen hiljaa. Ja ajattelen. Koska ajattelen.

 

Oman tiensä kulkija. Niin. Niin se on. Oman hiljaisuutensa kulkija. Suuri ajattelija. Sitkeä sellainen.

Nuuskamuikkunen katajassa.