Olen siivonnut. Paljon. Huolella. Paljon.

Henkisesti ja fyysisesti.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kävin läpi jo paljon aiemmin. Esineiden muodossa. Vietin monta hyvää hetkeä muistellen esine kerrallaan hetkeä josta se muistutti, se saattoi olla päiväkirja tai kassakuitti, valokuviakin löysin paljon. Pitkänä rimpsuna alkaen lapsuudesta päättyen varhaisaikuisuuteen. Itkien, hymyillen ja nauraen. Niin paljon muistoja. Hyviä ja vähemmän hyviä. Kohtasin ne kaikki. Kävin läpi uudelleen. Aikuisena, näin suuremman kokonaisuuden.

Osan esineistä säästin, osaa en. Muistot on ja pysyy, ne ei ole kiinni esineissä vaan ajatuksissa. Joskus tuntuu kuitenkin hyvälle avata aarrearkun kansi ja muistaa, konkreettisesti. Palata sinne jonnekin, elää hetkiä uudelleen ja uudelleen. Rakastaa ehjäksi sitä mikä mennyt rikki, hymyillen puhaltaa kipua pois. Kasvaa. Huomata että olen kasvanut. Tai upota muistojen ja hetkien kauneuteen.

 

Viime hetket tehnyt samaa. Siivonnut entistä elämääni. Konkreettisesti. Nyt oli sen aika. Oli hyvä syy tehdä se.

Nyt pystynyt kohtaamaan rakkaudella entisen elämän tuskan, katsomaan silmästä silmään kaikkea sitäkin mitä niihin esineisiin liittynyt. Puhdistaa mennyttä rakkaudella. Avata hetkien portteja jotta tuuli pääsee puhaltamaan, viemään valoon ja rakkauteen niitä hetkiä, ajatuksia, sanoja ja tekoja jotka silmiä sumentaneet. Myös muistanut elämän suurimpia iloja, hymyjä ja tunteiden kirjoa, tallettanut niitä hetkiä sielun syvyyksiin.

 

Pitänyt taaskin esineitä käsissä. Muistanut. Kohdannut. Sen kaiken. Ihan kaiken.

Ymmärtänyt kuinka lapsi olen ollut. Ymmärtänyt kuinka paljon olen kasvanut. Lapsesta on kasvanut aikuinen. Itselleen anteeksiantamista. Kuinka äärettömän tärkeää sen ymmärtäminen onkaan! Minun piti nähdä se kaikki tavaramäärä jotta ymmärsin kuinka paljon olen kasvanut ja että ymmärsin armahtaa itseäni, antaa anteeksi.

Miettinyt kuinka paljon on ihminen haudannut ostamisen taa? Enää ei tarvitse. Ostaa. Enää ei ole tarvetta kerätä esineitä ympärille suojamuuriksi ja lohdun tuojaksi. Pärjään ilmankin. Hiljaisena olen tavaramääriä katsellut. Muistanut sitä kipua ja tuskaa jota yrittänyt paeta sen kaiken taa. Ostamisen ja tavaroisen omistamisen iloon ja riemuun.

Enää ei tarvitse. Jokaisella esineellä on tarinansa. Suojamuurien aika on ohitse.

 

Katse kirkkaana eteenpäin. Askel on kevyt kulkea. Olen onnellinen. Kaikki on hyvin. Hymyilen.