Nauran. Ääneen. 

Naurua joka tulee syvältä. Sieltä syvyyksien uumenista saakka. 

Eipä ole uusi asia, nyt vaan kolahti niin että tosiaan, nauran. Ääneen. 

 

Sitä kun ihminen kuvittelee ja luulee. Oikeasti kuvittelee ja luulee, ajattelee hetken huumassaan intensiivikurssin todistus kädessään että tämä oli sitten tässä. Kelluu ja leijailee siinä täydellisessä täyttymyksen tunteessa, mikä todistuksen myötä käsissä, että tämä oli nyt tässä, koulut on käyty. No, voin kertoa salaisuuden. Eipä ollut. Mitä muuta voi kun nauraa? 

Niin paljon kuljetun polun varrella oppinut rakastamaan universumin huumorintajua! Ihan huikeeta. Rakkaudessaan jotain niin viihdyttävää että sitä ihan kaipaa. Sen huomaamista, sen oivaltamista. Huumorintajua, mikä lempeassä ilkikurisuudessaan saa nauramaan. 

Niin nytkin. Tosiaan, oikeasti pääsi ajatuksiin se loppujen lopuksi ihan tolkuton ajatus että tämä oli nyt sitten tässä. Että nyt on koulua käyty riittävästi, että nyt on käsissä se ihan kaikki  mitä syvyyksillä tarjota. Sitäpä voi sitten ihmetellä naurun lomassa että mitenkä se nyt menikään... Oliko se kaikki tässä vai tästäkö se kaikki vasta alkaa? Ihminen on viisaudessaan joskus varsin järjetön. 

 

Sain kuitenkin hetkeni. 

Hetkeni, joka kauneudessaan täydellinen. 

Siitä kiitollinen. Niin kovin, kovin suuresti ja syvästi kiitollinen. 

Hetkeni, joka jää olemaan.

 

Kunnes. Joka paikasta alkaa ilmestyä numeroita, tällä kertaa näin. Tiettyä numeroa ihan tasan joka paikasta, konkreettisesti ja ajatusten kautta olemaan. Niin tiiviisti ja sillä intensiteetillä että kovin oli vaikea olla huomaamatta. Samaa numeroa kerta toisensa jälkeen. Tämä sitä, huumorintajua. Mitä muuta voi kun otta asian käsiin ja katsella samalla pohtien jotta miksi?

Tuodaan asioita olemaan, niin pitkään, niin monella eri tavalla että sen huomaa ja ymmärtää. Ja jos uppoaa ajatuksiin vasta oikein pitkällä viiveellä, voi huokauksen melkein kuulla, sen "huh, no vihdoin". 

Sen hienouden ymmärtäminen, sen hoksaaminen, sen löytäminen vaatii vain vähän pysähtymistä. Sitä, että ei kulje silmälaput tai paperipussi päässä vaan vähän hidastaa tahtia ja katselee ympärilleen. Se kaikki on ympärillä olemassa koko ajan, aina, se ei katoa mihinkään. Pitää vaan pysähtyä, etsiä ja löytää. 

Joskus pienimuotoista, jopa hienovaraista. Joskun suureelista käyttäen liki sellaisia blingbligvaloja näyttämään että voisiko nyt oikeasti nähdä ja ymmärtää. Riippuen asiasta. Mitä mikäkin ymmärrettäväksi tuotu asia kulloinkin vaatii. 

Toistuvasti aina samaan teemaan liittyviä asioita, toistuvia sanoja, toistuvia numeroita, toistuvasti sama eläin olemassa tai toistuvasti samaa symboliikkaa. Mahdollisuudet on rajattomat, ja ne kaikki käytössä. Tavalla ja toisella.

Hoksattu asia kertomassa jotain? Tuomassa olemaan asian tai teeman työstettäväksi? Jälleen yksi pohtimisen arvoinen asia. 

Tavat ja tyylit huikeita, arsenaali tosiaan rajaton. Ihan uskomatonta mihin universumi voi kyetä kun se arsenaali on mallia sekä sarjaa rajaton. Sepä juuri sitä universumin huumorintajua.

Sen ymmärtäminen saa tosiaan nauramaan. Makeasti ja syvältä. 

 

No. Sain hetkeni. Sain evääni. 

Tästä se on hyvä jatkaa. Hymy katseessa loistaen.

 

Ei se kulkeminen ole aina vakavaa.