Surullinen huomatessaan kuinka syviä jälkiä on sanoja sivaltava ruoska jättänyt. Pahoillaan siitä kuinka paljon se vaikuttaa edelleen, kuinka selkä kääntyy alistuen odottamaan lyöntiä, kerta toisensa jälkeen. Uskaltaen sanoa vain sen pienen ajatusten murenen ääneen, ruoskaa ääneti odottaen. Ruoskaa, jota ei ole olemassa. Miksi ei uskalla antaa sen ajatusten virran virrata vapaana ja vuolaana? Miksi niin vaikeaa järjestellä virran kuohut kivien lomaan niin että osaisi kertoa oikeilla sanoilla? 

Miksi enää pelätä?

Kaivosta kannettu vesi on eriasia. Tuntuu hyvälle ja oikealle kantaa sitä vettä sisään, opetella polun kivikoita ja juurakoita, olla kompastumatta niihin. Juoda sitä vettä, nauttia sen raikkaudesta. Katsella sen läpinäkyvää kauneutta.

Mutta se vuolaana virtaava vesi. Se on eriasia. Se puro tahtoo virrata vapaana. Sen kuuluu virrata vapaana. Puron vesi puhdistaa ja ravitsee, sammuttaa janon janoiselta. Virtaa vuolaana siellä missä on tilaa, nostaa kivet kulkea yli siellä mistä kulkija ei muuten pääsisi.

Se puro toivoo voivansa kuohuta vapaana ja kauniina, kirkkaana ja kimaltavana. Se toivoo saavansa vapauden.

Miksi enää pelätä?