Ovi edelleen edessä. Tukevasti ja vakaasti olemassa. Edessä. 

Hetkessä siitä iloinen. Antaa mukavasti suojaa kun ympärillä tuulee. Ja huolella tuntuu tuulevan, kuulen sen ujelluksen ja huminan sen kuitenkaan riepottelematta voimassaan. Antaa tuulen siivota sitä mitä noussut siivoamaan, sille aika ja tarpeensa. Todella. Saa tehdä tehtävänsä. Istun katsemassa sitä, sen kauneutta. Tunnen sen voiman, sen viemättä mennessään. 

Aikaa ajatella. Antaa tuulen tuoda uutta olemaan, viedä tehtävänsä tehnyttä mennessään. 

 

Peilaako toiset, ympäristö ne rajat? 

Ollut hyvin mielenkiintoinen ja antoisa ajatus. 

 

Lähti siitä kun tunsin, koin ja näin rajojen, niiden omien hälvenevän. Sen tarkoittamatta rajojen katoamista. Peilaako ympäristö rajat olemaan, joiden sisällä on itsensä? Lakkaako ne rajat olemasta tai tosiaan, hälveneekö ne sillä hetkellä kun tietää kuka todellisuudessa on, millainen itse itsessään on? Tämä lähti sen huomaamisesta kuinka vahvasti tuotu olemaan näkyväksi sitä kuka olen ja mitä olen. Todella pidetty huolta siitä että näen itse itseni. Siihenkö tarvittu ensin rajat, jotka määrittelee olevan olevaksi, jotta kokonaisuus helpommin nähtävillä vai tiivistyykö se oleva rajojen sisään hallittavaksi kokonaisuudeksi?

Näen itseni. Selkeästi ja kirkkaasti näen itseni. Ilman tulkinnan vaikeutta. Näen itse itseni kenenkään peilaamatta sitä minulle. Se on erilaista  kuin katsominen, itsensä peilaaminen toisesta. Kirkkaampaa ja jotenkin, no, selkeämpää. 

Tarvitsenko enää rajoja? Sellaisena kun millaiseksi ne rakensin, millaiseksi ne rakentui? 

Tarvinko enää niiden suojaa olemaan minä? 

Onko minä minä ilman rajojen tekemää rajaamista?

 

Niin. 

Suuresti ilahduttava ajatuskokonaisuus, saa pyörien kieppua olemassaan. Kovin ilahduttavaa katseltavaa.