Suomen kieli on vivahteikasta ja kaunista. Kieli jolla helppo ilmaista itseään.

Tämäkin. Ajasta ikuisuuteen.

Kuinka kauniisti sanat soi ajatuksissa ja sanottuna. Niitä jäin ajattelemaan.

 

Lohdullisuus. En oikein keksi muuta sanaa. Ei poista kyyneleitä kasvoilta eikä ikävää tunteena. Mutta se, että pääsee noiden kahden sanan taa, näkee niin ohuen ohuen verhon läpi todellisuuden illuusioiden takana, tuo mukanaan tunteen jolle löydän sanan lohdullisuus. Aika on ihmisen keksimä määre, illuusio jota ei todellisuudessa ole. On vain ikuisuus. Sanallinen määre toki sekin, mutta kertoo sen mikä minun maailmassa todellisuus.

On vain henkäyksiä kehossa. Milloin missäkin. Syystä tai toisesta. Riittävän monta kertaa.

Oppimista. Opettamista. Kulkemista. Olemista.

Vain henkäyksiä ikuisuuden kaikkeudessa.

Vain hetken ja kuitenkin ikuisuuden.

 

Ihminen on ihminen haistaakseen, maistaakseen, kuullakseen, nähdäkseen. Tunteakseen ja kokeakseen. Miettinyt jälleen ikuisuutta. Olemassa ja olemassa kuitenkin ilman kehoa. Ikuisuudessa. Kuinka erilaista. Ei kasvamisen kipua, ei kehoa. Ei kehoa, ei tuntemisen iloa ja riemua. Tunteiden koko kirjoa, kosketuksen ihmeellisyyttä.

Kasvaminen on välillä vähän raskas polku taivaltaa. Jokseenkin mykistävät maisemakohdat saavat unohtamaan raskaat etapit. Mutta täällä syystä. Fyysisenä olevaisena. Syystä.

Voitko ajatella ympärilläsi armeijan pataljoonan verran hiippiksiä jotka innolla odottaa jokaista kokemaasi asiaa ja tunnetta? Kaikkea sitä mihin ilman kehoa ei pysty. Yrittäen ymmärtää kehon reaktiot ja tunnetilat. Seuraamassa lumoutuneina kehollisuuden mukanaan tuomaa rikkautta jokaisessa henkäyksessä. Eipä sitä pataljoonaa silmä näe eikä korva kuule. Ulottuvuuksien verhot vain uuden ajan myötä käyneen niin kovin ohuiksi, jotta aavistaa voi kun vain pysähtyy aistimaan.

 

Niinpä niin. Ajasta ikuisuuteen. Täältä sinne tai toisin päin.

Lähellä, niin kovin lähellä, ja silti niin kaukana.

Ja kuitenkin. Kaikki on yhtä. Kaikki.

 

Lohdullista.