Tovin se on jo tuulet riepotelleet myrskynä, tehnyt siivoustaan suuremman puoleisella luudalla. Lehdet kadonneet puista jo hyvän aikaa sitten, jatkona kyytiä saaneet oksat. Jäljelle jäänyt runko. Sellaiset mitkä on ja pysyy, seisovat tukevasti omien juurten varassa, samalla ympäröiviä tukien ja tukea saaden. Semmoinen metsä se on vahva. 

Semmoista se on. Joskus on sen todellisen suursiivouksen aika. 

 

Ravistellut on se tuuli minuakin. Kierros kierrokselta teemat samat, syvyys vain syvenee. Enää ei ole tarve mennä tuulta pakoon lattialankkujen alle, komeasti se tuuli laulaa lauluaan kun menee sen sijaan seisomaan keskelle huminaa ja pyörrettä. Kun sitä ei pelkää, eikä väistä, huomaakin yhtäkkiä jotta juurista löytyy sitä voimaa sen verran, että vähän ilkikurisesti hymyillen voi kaikella rakkaudella tiedustella jotta "tässäkö tämä oli, ettekö muka parempaan pysty?". Niiden omien juurten voimalla pysyy pystyssä kovassakin myräkässä, sellaisessakin mikä joskus olisi repinyt ja lennättänyt taivaan tuuliin. Eipä hetkauta enää. Latvustoa onkin syytä tuulettaa välillä, lenteleepä se kaikki ylimmäinen roska pois, pääasia että juuret on ja pysyy. Syvällä. Ja tukevasti. 

 

Antaapa luudan vielä aikansa lakaista. Nautitaan siivouksen tuloksista tulevassa valossa, vielä hetki on aikaa levolle.

Kaunista talvipäivänseisausta, ja myös ihmisen vuodenvaihdetta!