Kaikelle on aikansa, ja tarpeensa. 

Joskus on tarpeen maadoittaa itsensä niin tiukasti että lakkaa muu olemasta, ainakaan päällimmäisenä. Sillä katseltava ja ihmeteltävä ympäristöä ja siellä olevaa. Sille on aikansa ja tarpeensa. Todella. Saisiko puettua niihinkin sanoihin että tuoda kehoon, vaiko kokonaisuuteen? Ehkä niillä sanoilla, lähtökohtana ajatus "pää pilvissä, jalat maassa tehdä käsillä". 

Nousta virrasta kivelle, lepäillä aikansa. Soudella virrassa, viettää iloista piknikkiä rannalla. Se kaikki ja sitä kaikkea mitä nyt vaan ajatuksissa onnelliseen rantaelämään nyt vaan voi kuulua, siihen antautuen ja täysillä heittäytyen, lopputuloksena onnellinen olotila. Rantaelämästä, ja sen ymmärtämisestä ettei se olekaan osa-alue sieltä taikka täältä vaan sen ollessa kokonaisuus ilman valinnan vaikeutta. Sen ollessa tosiaan kokonaisuus. 

Siihen kun sitten sen päälle pakkaa ajatuksissaan rinkkansa ja katoaa rannan takaisiin metsiin samoilemaan aikansa niin jopa tuntuu olevan hyvä. Saattaa vaikka saapua ymmärrys siitäkin ettei kokonaisuus lakkaa rannan muututtua metsäksi, saati sen rajoituttua pilviin, vaan kokonaisuuden mittakaava jotain ihan muuta, ehkäpä jopa pohjaton sekä rajaton. Varsin on joskus hyvä pysähtyä, todella pysähtyä, sillä silloin saattaa vaikka nähdä ympärilleen. No, kaikkea ajallaan koska kaikelle aikansa, paikkansa ja tarpeensa. 

Lienee polun varrella tähän kohtaan tarvittua opittu ja ymmärretty siitä päätellen että tipahti eteen sellaisia taikasanoja joiden sivuuttaminen mahdotonta, tai luultavasti olisi tulleet niin monta kertaa ja niin kauan että olisin sisältöönsä havahtunut. Samalla saapui syvä tarve sukeltaa, itsekin siitä hämmästyneenä kuinka kevyen kauniisti voimat nosti ilmaan, siitä kiertäen ja kerien hallitulla tuplavoltilla pää edellä virran pyörteisiin. Sukeltaa korkeuksien syvyyksiin etsimään ja hakemaan, tuomaan sieltä olemaan. Tuntuipa ja tuntuupa hyvälle. Yhtä hyvälle kun käsien kauniit kaaret, vahvat vedot ja tietoinen tekeminen. Hetken olivatkin hiljaa, tekemättä sitä mitä tulleet tekemään. Koska kaikelle aikansa, ja tarpeensa.

Eläimistä karhun, kotkan ja suden ymmärrän. Tiedän mitä ja miksi, ymmärrän voiman mitä tuomassa, kantamassa, edustamassa ja olemassa. Niiden sulautuneena olemaan. Metsääkin ymmärrän väkineen ja olentoineen sen tuntuen kodilta, siellä sellainen pehmeä tuttuuden ja turvallisuuden tuntu. Uutta ja vähän myös ihmeellistä nyt tosiaan lohikäärmeet, jotka olleet olemassa jotenkin taustalla jo tovin, nyt maailmansa tuntuu olevan auki ja läsnä. Vähän on, no, uusi ulottuvuus, ehkä sen kautta tuntumana sellainen hurjuus, mikä ehkä vähän väärä sana, jotenkin kuvaava kuitenkin. Eri tavalla hurja kun mitä vaikka suden voima, se energia, se mitä susi eläimenä ajatuksissa on ja edustaa. Lohikäärmeissä jotain samaa sen ollessa kuitenkin jotain ihan omaansa. Se energia tuntuu sellaiselle että karhu, kotka ja susi yhteen ja siitä sitten vielä jotenkin potenssiin jotain. Tuntuu että lohikäärmeet jotenkin ihan oma maailmansa, joku ihan oma ulottuvuutensa, niitä tohtimatta laskea eläintarhaan, joka sekin kyllä ilman aitojen tuomia rajoja, ollen kuitenkin kokonaisuudessa oma juttunsa.

No. Lienee se tämäkin maailma, ulottuvuus aukeaa hiljalleen kun kerran itsensä näyttäen saapunut vahvasti olemaan. Tarvinee ilmeisesti tosiaan sukeltaa sekaan katsomaan ja kokemaan mitä tuomassa olemaan. Tämä juurikin jälleen sitä parhautta, sitäkin että kaikelle aikansa ja tarpeensa. Sekä syynsä.