Olenkohan mennyt kuvittelemaan että aihe peilaaminen on mennyt perille, että kokonaisuus käsissä?

Saatoinpa ajatella.. No, oliko mennyt perille? Oliko kokonaisuus ymmärryksen perukoillakin?

Ääneen nauroin asian auetessa, ääneen nauran edelleen sen tuntuessa vatsalihaksissa saakka. Hetkiä, jotka tuntuu niin hyvälle, hilpeydessään mitä suurinta parhautta. Senkin asian äärellä että jatko luultavasti taattu, siitä päätellen että vielä pyörähtelee pari pikku juttua asian tiimoilta olemassa. Sellaisia, joiden auettua ajallaan tuovat luultavasti tusinan verran uusia olemaan. Ajatuksena ihana! 

 

Näyttipä aihekokonaisuus kokonaisuuttaan uudelta kantilta sen ajatuksen kautta että ahaa, minullako voi siis olla jotain annettavaa? Jollekin toiselle, kanssakulkijalle.? Asia mitä jollain tasolla ehkä miettinyt kyllä, ajatellut että pystyisin, tietenkin, kyllä, sen kuitenkaan aukeamatta. Ollut ehkä häivähdyksen omaisena olemassa, kuljettamassa eteenpäin.

Ja kuitenkin hämmästys asian äärellä. Minulla? Annettavaa? Että voisinkin siis viedä itse saamaani omalla tavallani eteenpäin? Kokonaisuus, josta häivähdys sanoissa, kokonaisuuden ollessa sanojen sisällä. Tämä nyt niitä niin isoja oivalluksen ilon hetkiä, että jääpä olemaan. 

 

Saapui hetki, pieni, kirkkaudessaan kuitenkin niin häikäisevä että näin. Ja näkemäni ymmärsin. 

Olen siis ollut itse itselleni peilisali. Minä olen itse se peilisali. Itselleni. 

Niin. Todella. Itse olen peilannut itseäni. Omaa kokonaisuuttani. 

Ihan itse itseäni ja itselleni. Ajatella.

Luultavasti sanoilla kertomaton kokemusmaailman hetki, joka kyllä nyt lievästi pottia räjäyttävä. Ja todella, saa ääneen  nauramaan. Taivas että se on tämäkin ymmärrys ollut työn takana! Ja ollut kyllä varsinainen työmaa, vaan työpä tekijäänsä kiittää, ja kumartaa. 

 

Kuulla sanoja, niiden muodostamia lauseita, joiden sisällä oleva tuo mielelle ymmärryksen myötä rauhan. Sanoja, joiden sisällä vastauksia ajatuksissa olleisiin kysymyksiin. Löytää myös juuri ne itselle oikeat keinot joilla tukea kokonaisuutta tasapainoon hakeutumisessa, saada keho tasapainon kautta rauhalliseksi, rentouttaa keho solutasoa myöten.

Sen jälkeen, sen kautta ymmärtäminen mitä se oikeasti tarkoittaa että peilaa itseään. Ympäristön ollessa peilinä ja ajan ollessa oikea, peilata itseään peilisalissa. Peilisalissa joka kokonaisuutena Minä. Ymmärrys että peilisali olen minä, että peilaan itse itseäni kokonaisuuden hakeutuessa muotoonsa, rajojen sisälle olemaan jotka se peilisali. Muodossaan, voimassaan, vahvuudessaan. Olemaan tasapainoinen kokonaisuus.

Siinä sellainen syvyys, niin valtava syvyyden korkeus että saakin aikansa ottaa. Kasvaa siihen ymmärrykseen, oivaltaa se, kun on valmis sen oivaltamaan. Itsepä tiedän mitä ja minkä työmäärän on tarvinut. Tämäkin, todella, sen arvoista!

 

Niin. Siis Minä. 

Minulla jotain annettavaa? Se kaikki jo olemassa, hakeutumassa sekin muotoonsa, etsii löytäen tietään olemaan. Itse tiedän keväällä nuotiota poltellessani sanomieni sanojen sisällä olevan, sen kaiken mitä sanojen sisään punoutunut olemaan. Sanat, jotka jäi lupana olemaan. Kauniisti tuntuu kylvetty itävän, juurtuvan ja kasvavan. Sadonkorjuulle saapuu aikansa. 

Aikansa ottaen alkaa hahmottumaan, syvyyksiään näyttäen, hiljalleen muotoumaan muotoon joka haluttu, ja tarvittu. Elementit, tavat ja keinot kieppumassa katseltavana. Ymmärryksen kautta kokemusmaailman rikkaus kertomassa mitä ja miksi. Käydä se ensin itse läpi intensiteetillä joka riittävän suora, selkeä ja kirkas, sen kautta etsiä keinonsa joilla viedä eteenpäin. 

Mitenkä kuulostaakin niin yksinkertaiselta? Ehkä siksi että sitähän se juuri on. Oivalluksen ja ymmärryksen kautta ihan yksinkertaista, kun siitä lakkaa tekemästä vaikeaa, tai vakavaa.

 

Nauru kuplimassa katseen hilpeydessä. 

Kiitos, kaikkeus, niin minäkin sinua.