Ajatella ensin ajatuksissa. Sieltä tuoda olemaan. 

Ensimmäinen omanlaisensa show, jälkimmäinen työmaa jotta tietää tehneensä. 

Paljon on saanut virrata. Paljon.

Se on kyllä hämmentävää miten kiristys helpottaa samantien kun mieli saa ymmärryksensä. Tulee se sitten nähtynä, luettuna tai sanottuna. elokuvat, kirjat ja keskusteleminen asioiden oikeilla nimillä suoraan ja rehellisesti.

Rajat. Paluu aiheen äärelle, joka selkeästi hiljalleen työstynyt olemaan. 

Saapui oivallus sen äärellä että rajaton on näkymätön. Rajattomana levällään kuin kuuluisat jokisen eväät. Niin yksinkertaista sekin taas on. Rajaton on näkymätön, rajojensa sisällä oleva näkyvä. 

Ymmärtää ihmisyys. Hyväksyä ihmisyys, sen kautta kehollisuus. Integroitua kehoon. Taipua sen rajallisuuteen. Käydä se prosessi läpi. Siihen päälle rakentaa rajat, ne joiden sisällä olen minä. Ymmärtää se, mitä rajat heijastaa. Ei uuvuta, vain väsyttää. Ihan hirveästi väsyttää. Ja kyllä, on vähän tehnyt olo. Siltikin onnittelen itseäni, syvin kauniin sanoin kerron itselleni kuinka ylpeä olen itsestäni. Siitä että jaksoin ja siitä että niin paljon halusin että kävin prosessia läpi pisteeseen josta jälleen hyvä jatkaa. 

Lumihiutalekin on hiutale siihen saakka kunnes niistä tekee pallon ja palloista lumiukon, vähän sama. Tai jotain sinne päin, milläköhän sanoilla saisi piirrettyä näkyviin sen minkä näen. Solu on solu, kunnes soluista muotoutuu ihminen. Lumihiutaleista lumiukko. Muoto tuo rajat. Muoto rajaa sisäänsä uniikin kokonaisuuden. Rajattomuus on uuvuttavaa. Elää elämäänsä ympäristön kautta sen sijaan että keskittyisi olemaan oman elämänsä päätähti. Sen tarkoittamatta että on narsistinen psykopaatti vaikka muiden asiat lakkaa kiinnostamasta. Lakkaa kiinnostamasta sillä hetkellä kun ymmärtää että levällään ollut kasautunut hiljalleen olemaan rajojen sisällä. Sekin jälleen yksi sellainen ajatusten kulkema polku jolla sai kuljeksia hartaudella. Miettiä että olenko mieletäni sairas kun toisten asiat lakkasi kiinnostamasta jos ei nyt ihan kokonaan niin lakkasi kiinnostamasta ainakin entisellä tavalla, sen kuitenkaan tarkoittamatta välinpitämättömyyttä. Tämä kohta jolla väärinymmärryksen mahdollisuus läsnäolevana, siitäkin huolimatta sanoihin syvemmin pukeutumatta.

Hakeutumista rajojen sisään omalla tutuksi tulleella kaavalla samalla miettien jotta kuinka syvässä on kasvatuskin asian äärellä miettien ihan vaikka kansakunnan tasolla. Yhteen hiileen puhaltamalla, yhdessä, olemassa yhdessä kokonaisuus rakennettu uudelleen sotien rikkomaa. Lakkaako sotien tuoma koskaan olemasta? Hälveneekö niiden vuosien tuoma ihmisistä? Kuinka pitkään sitä kaikkea sotaan liittyvää kansa kantaa mukanaan? Minkälainen on kansa jota sodan tuoma ei ole rutistellut otteessaan? Onko sen rutistelussa pitkässä juoksussa hyvääkin?

Rajojen tuoma turvallisuus joka lähtee itsestä. Turvallisuuden tuoma levollisuus, joka on itsessä. Ihmisen lisäksi hyvä homma kansakunnalle? Itsessä olevan turvallisuuden kautta yhteisöllisyys. Omien rajojen sisällä yhteisössä olemisessa levollinen rauha? Ajatuksia leijailemassa kuin lumihiutaleita kasaantuen ajallaan muotoonsa. Ehkä sekin päivä saapuu että ihmisyydessä olevat kummaliset kuviot ja koukerot avautuu ymmärrykseen, sitä ihan odotellessa. 

Tuntuu se tämäkin menevän vähän rajojen kautta keskitielle. Rajojen kautta tasapainoon, mihin kokonaisuus luontaisesti alvariinsa hakeutuu. Siihen on niin valtavan hienot mekanismit olemassa että ihan sanattomaksi vetää. Pitää vain kuunnella itseään. 

Tasapaino semmoinen Tärkeä Asia. Helpottaa kummasti kun lakkaa vänkäämästä vastaan.