Sellainen pätkä sitten tällä kertaa. 

Syvä huokaus. Syvä.

Pitkässä juoksussa ihan pienen pieni hetki, ihan pienen pieni. Ja silti, raskastakin vielä raskaampi, tiukkaakin vielä vähän tiukempi. Pieni hetki, joka meni heittämällä top kolmoseen sarjassa joka toisessa ääripäässä helpon, kivan ja mukavan loistaessa kaukana toisessa. Tiukka, vaikea ja raskas. Sanoilla kertomaton. Kyyneleet valuu edelleen kasvoilla, nyt jo siitä helpotuksesta että ylin ohi, siitä lusikka vihdoin kädessä. Kyyneleet myös kiitollisuudesta että sain kohdata, sain katsoa silmästä silmään, sain kädelle katseltavaksi. Kiitollisuus siitä että sain hetkeni. Kiitollisuus siitä että sain auki. Kiitollisuus siitä että ymmärsin. 

Viha, pelko ja uudelleen viha.

Yllätyinkö että sai jatkumoa? Osasinko jo odotella tietämättä mitä ja kautta ja miten.

Päälle suru ja ikävä. Pukeutuneena elämän raskaimpaan irtipäästöön. Suru, joka saa itkemään. Ikävä, joka tullessaan saa polvilleen. Luulin jo edes ylimmän käyneeni läpi. No, olinko käynyt? Olinko sallinut tulla ja olla? Vai olinko juossut henkeni edestä karkuun sitä kipua ja tuskaa? 

Hämmennys sen äärellä että sattuiko kun otti kii ja tuli olemaan? Repikö riekaleiksi vieden järjen päästä? Vai tuliko vain olemaan, koettavaksi ja elettäväksi. Niin. Siinäpä nyt jokin uusi asia. 

Ajatella. Tunteet voi siis todella tulla ja olla. Ja mennä. Ja tulla olemaan uudelleen. Ilman että henkihieverissä saa pelätä kuolevansa. Todella. Ajatella. Hämmentävää. 

Vähän yritti sivuraiteita tullen lisätä syyllisyys kertoimia, siinä kuitenkaan onnistumatta. Syyllisyys tunteena sellainen että se ilmeisesti jotenkin silmästä silmään katsottu sillä olematta tartunta pintaa. Yritti kuitenkin, näytti kasvonsa. On kyllä tunteena turhimmasta päästä. On ja kekkuloi, pitää omia bileitään joista hauskuus lakannut olemasta jo ennen kekkereitä. Mutta hyvä on katsoa näyttäytyessään, katsoa silmästä silmään sekin, ihan vain jotta voi todeta tutuksi tulleen ja olleen. Saa pidettyä välit sellaisina kohteliaan korrekteina. 

Mitäpä vielä puuttuu? Jännä nähdä mitä vielä listalla, näyttää eteen tulevan yksi kerrallaan. Tavalla tai toisella. 

Ajattelin olla niinkin reipas että taidan ottaa häpeän tunteen ihan itse kädelle. 

Vähän on sellainen fiilis että piisaa hetkeksi katseltavaa ja ihmeteltävää. Sellainenkin fiilis että tainnut sana syödä sisäänsä vähintään riittävästi. Häpeä. Se seuraavaksi. Muiden jatkoksi ehdottomasti läheisen tutustumisen arvoinen. Mitäpä sitä jättämään ketään pois joukosta, ihan on kaikki tervetulleita. 

Muita vielä listalla? 

Primitiivistä tunteista. Sellaisista joilla tehtävänsä ja merkityksensä. Pelkokin liittynee vahvasti siihen että ihminen selvinnyt hengissä, liittyen itsesuojeluvaistoon. 

Mitkä on primitiivisiä tunteita? Mitkä syitä, mitkä seurauksia? Mitkä sairauksia, mitkä oireita? Jos nyt tuo vertaus salittanee.

Kun pohjat, perustukset on kunnossa niin kauniisti hymyillen tohtii jotta tervetuloa, kaikki on tervetulleita. Kun perustukset on kunnossa, kannattelee osaltaan oma tasapaino huomaamatta. Sekin yllättävää huomata. Ihminen voi hetkua ja ketkua suuntaan jos toiseenkin sen kaatamatta kokonaisuutta.

Oma tasapaino tuo hukassa olleen perusturvallisuuden tunteen olemaan, sen ollessa lähtöisin minusta. Saa vähän hymyä huulille, kaikki on tervetulleita. Saa tulla ja saa olla.

Välähdyksenomaisina näkyinä uutta. Uutta, jonka tiedän olevan tuttua, tunnistan sen. Uutta, sen olematta vierasta, vielä unohduksen usvaverhon takana. Siellä kuitenkin olevaa. Sanattomana, isoina ajatuksina, joita hiljalleen voi sanattomana ajatella. Katsella näkemäänsä. 

Vahva tunne ja syvä tieto kuitenkin että sitä kohti. 

Jälleen. Askel askelleelta.