Soutaa, soutaa, huopaa. Soutaa, huopaa. Soutaa, soutaa..

...kunnes siihen väsyy. 

Siihen jatkuvaan eestaas veivaamiseen. Välitilassa notkumiseen. Kuuluisia sanoja lainatakseni, ollako vaiko eikö olla.

Sen on lähdettävä itsestä. Sen on oltava oma päätös. 

Ilman kenenkään muun ajatusta tai mielipidettä. Sen On lähdettävä Itsestä. 

Ihan itse on päätettävä mitä haluaa ja mikä on todellista. Mikä on se todellisuus mikä itselle on totta. 

Etsittävä ja löydettävä oma polku kulkea silläkin hetkellä kun edessä tyhjyys. Sillä hetkellä kun kartta lakkaa olemasta. On luotava se oma kartta, piirrettävä se itse. Se on loppu sitten kulkijasta itsestään kiinni mitä jatkossa. 

Tuntuu että on ollut jollain tavalla helppoa kulkea suojattuna, tuettuna ja kannateltuna, kaikin tavoin saateltuna polkua joka tuonut hetkeen jolla ympärillä lakkaa kaikki valmis olemasta. No, ehkä sana helppo saa hymyilemään, hiljaa nauramaan, kuitenkin sillä sanalla. Hetkeen, jolla pöytä lakkaa olemasta, ympärillä puhdas tyhjyys. Kuin puhdas taulupohja, jolle maalata haluamaansa ymmärtäen että kangas rajaton, koska rajat vain mielen harhaa. 

Ja kuitenkin ympärillä tuttuakin tutumpi läsnäolo. Täysin uusi, kuitenkin tuttu. 

Ympärillä verkosto. Se ehkä kuvaavin sana. 

Kolmioita. Ihan lukematon määrä kolmioita, silmänkantamattomiin kolmioita niiden muodostaen verkoston. Kolmio on siitä kiva kuvio että sillä saa laajennettua notkeasti muotoutuvan kokonaisuuden. Syvyyttäkin tarvitun määrän, tarvittua yhdistäen muita kuvioita sekaan. Symbolien verkosto, niiden sitoutuen toinen toisiinsa muodostamaan sen mikä ja miksi. Kaikkeuden mieletöntä kauneutta, tunnen syvää kiitollisuutta sen äärellä. Saan olla osa jotain ääretöntä. 

Auttamassa, tukemassa, kannattelemassa. Olla autettavana, Olla tuettuna, olla kannateltuna. 

Koska kaikki on yksi. 

Saada kokea, saada nähdä. 

Lähteä polulle, kulkea se tarkoitettu polku. 

Jotta tämä. Mikä nyt. 

Luultavasti itkisin ymmärryksen äärellä ellei väsyttäisi niin kovin kun juuri nyt väsyttää. 

Onko väsymys huono asia? Uupumus sellaista minkä äärellä kellot alkaa soimaan, mutta väsymys. Tuntuu, kyllä, henkisesti ja fyysisesti. Saa kokemaan oman rajallisuuden ja kuitenkin samalla myös sen jonkinsortin voittajafiiliksen siitä että on tehnyt, siitä että tietää tehneensä. Väsymys saa myös mielen hiljenemään. Kummasti on ihan hipihiljaa osailematta, epäilemättä ja vatvomatta. Koksa ihmisen mieli nyt vaan väsyy. Ja sillä myös hiljenee. Mukava tapa kävellä sen yli, rasittaa ihan sama millä, kunhan väsyy, ja muuttuu hiljaiseksi. Pääsee todellisuus, kokonaisuus, olemaan vapaa. 

On se muutos missä kohtaa tahansa, minkälainen tahansa, iso taikka pienen pieni, ihan sama. Kunhan muutoksen äärellä ottaa airoista kiinni ja napakasti soutaa. Ja soutaa sopivan kelin ollessa läsnä sitten niin että tietää soutaneensa. Huopaa jos sille tarvetta, jos ei muuten niin kurssia korjatakseen, ihan sama, kunhan liike on lkokonaisuutena eteenpäin vievää. 

Eikä se vene kulje jos sitä ei souda. Tai kulkee, ihan varmasti kulkee, jos ei virran viemänä niin tuulen saapuessa sitten viimeistään. Vaan mihin se vene sillä sitten kulkee? Kivikkoon, rannalle silloin kun sopisi olla aavalla vaiko pysyykö paikallaan? Vaiko laiturissa naruilla siiden köytettynä? Niinpä, ihan on itse itsestään vastuu kannettava ja soudettava, järkevää toki aloittaa narujen irroittamisella ellei sitten ole hakemassa soututreeniä ihan vaan tarkoituksen vuoksi. 

Ajelehtiva paatti kulkee sinne minne virta tai tuulet kuljettaa vaan onko se sitten paatissa nököttävän ajatus parhaasta mahdollisesta? Miten tosiaan eroaa siihen että ottaa airot käteen ja soutaa sinne minne itse haluaa? Hifistelyä sitten osasto purjeet tai moottori, vaan minnepä sitä on kiire kun aikaa on koko elämä.. Ehkä kuitenkin hyvä tiedostaa apuvälineidenkin olemassaolo, tarpeen vaatiessa sitten käyttää sitä mitä käytettävissä on. 

Oleellisinta kuitenkin että päätös lähtee itsestä. Itsestä. Niin että taatusti on ihan itse ajateltu ja tehty. Sillä pääsee pitkälle. 

Soutaa taikka huopaa, mitä nyt sitten hyväksi kokee, tai mitä tarvitsee. Kunhan on just hyvä. 

Alkaa olla sellainen fiilis että joko kaivan matopurkin ja onkivavan ja ongin ilokseni, toki ilman koukkua tai sitä matoa, tai sitten otan ja sukellan. Tai teen kaikkea, olen sitä kaikkea, olen se kaikki. Ihan nyt mikä sattuu hyvälle tuntumaan.

Sillä ja se, just hyvä. 

Hetkessä hetkeen, siitä seuraavaan, niiden piirtäen osaltaan kokonaisuutta olemaan.