Paljon on tämäkin kestoteema jälleen ajatuksissa ollut liittyen lähinnä tasapainon ylläpitämiseen.

Mietitäänpä..

On perjantairuuhka kaupassa, vaikka sellaisessa tolkuttoman kokoisessa superhypermarketissa, mikä mainostaa sieltä löytyvän kaiken mitä ihminen tarvitsee. Otetaan se, ruuhka-aika, jolloin muutama muukin hakeutunut ostoksille ajatuksella varautua likimain komppanian viikon mittaiseen kyläilyyn jolloin voi olla vaihtoehto sille että lakka hymy loistamasta jo ennen listan puolta väliä. Tai voi se olla sekin tilanne että mielessä pyörii joko työasiat tai joku niiden ulkopuolella mieltä kuormittava asia, seikka tai tilanne, oma tai läheisen. Jälleen loistaa hymy poissaolollaan. 

Mikä on lopputulos kassalla? Siinä kohtaa on kierrelty ja kaarreltu, etsitty ja haettu tarpeellista enemmän kuin tarpeeksi, päälle jonoteltu jonossa joka etanaakin hitaampi. Mikäpä se mahtaa olla fiilis siinä hetkessä? Jokainen tietää tilanteen liki toivottomuuden.

Sitten tulee oma vuoro kassalla. Jälleen yksi taitekohta. 

Siinä voi käydä niin, että kassaa hoitaa elämäänsä tympiintynyt henkilö, joka naama näkkärillä liuttaa tuotteita sanaakaan sanomatta niin hitaalla otteella että tekee mieli hoitaa homma ihan itse eli kierrokset kasvaa tähtitieteellisiin mittoihin, mikä saa maksamaan liki itkien kuitin loppusumman kohdalla samalla miettien seuraavan jonkinlaisen tilipäivän ajankohtaa ja päälle runnomaan ostokset kasseihin vimmalla jonka voimalla vähintään jugurtit leviää sotkien kaiken kassissa olevan. 

Mikä on mieli kaupan ulko-ovella? Siis mikäli täyteen ahdettujen kassien sangat on sinne saakka kestäneet, mikäli on siis liki  sattunut ahdistusta tuntien joutunut ostamaan muovikassin, ihan vaan koska on nyt sattunut unohtamaan ne kestokassit kotiin. Niin, mitkä on päällimmäiset tunteet? Minkälaisella fiiliksellä lähdet siitä eteenpäin?

Palataan takaisin kassajonoon, siihen hetkeen kun tulee se oma vuoro. Siihen taitekohtaan. 

Entäpä jos kassalla onkin vastassa se kuuluisa naantalin aurinko? Tai sellainen rakkautta ja lämpöä huokuva ihminen, sellainen josta näkee ja kokee metrien päähän että on hyvä olla itsensä kanssa, että on selkeästi elämäänsä tyytyväinen. Juuri sellaisena kun se on, siinä perjantairuuhkan kyllästyttämien asiakkaiden joputtomassa tulvassa. 

Mitä se saa aikaan? 

Mitä siinä tilanteessa saa aikaan hymy? 

Yksi lempeän rauhallinen tai iloisen naurava hymy?

Keskitytään siihen. Se yksi hetki. Yksi hymy, yksi katse. Ehkä muutama sana. 

Mitä ne saa aikaan?

Niin. Ajatella. Miten pienikin asia tai ele voi muuttaa koko loppupäivän. Ajatella. Tosiaan, juurikin, syvästi, ajatella. 

Jos siinä kassalla kohtaa tämän jälkimmäisen vaihtoehdon niin harmittaako enää se kilometritolkulla rampatut askellet pitkinpoikin hyllyjen välejä? Harmittaako puuttumaan jääneet tuotteen, siitäkin huolimatta puuttamaan jäänneet että kauppa luvannut sisältään löytyvän kaiken? Harmittaako toisten kärryjen kolhaisut? Harmittaako jonotus?

Voiko yksi hymy, muutama sana tai ystävällinen ele pyyhkäistä olemattomiin sellaista mikä muutoin jäisi kuormmittamaan paisuen infernaalisiin mittasuhteisiin ihan vähintään yön pimeinä tunteina, jotka ehdottomasti ne parhaimmat tunnit miettiä, murehtia ja rypeä. Niin pieni asia ja miten valtava vaikutus!

Mikä on kokemusmaaila jälkimmäisen vaihtoehdon jäljiltä? 

Mikä on fiilis kaupan ulko-ovella?

Siitä päästää sitten jatkoon. Mikä on fiilis vaikka nyt sitten kotona, mikäli kaupasta sellaiseen matkaansa jatkaa? Kaksi vaihtoehtoa, ääripäät. Mikä on ero loppupäivän, ehkä seuraavienkin päivien suhteen?

Tässä kohtaa sana lumipalloefekti. 

Lähteekö vierimään se, mitä juuri minä laitan vierimään? Päätänkö juuri minä miten paljon ja minkälaista lunta otan käteeni ja minkälaisen pallon siitä pyöritän? Onko sekin minun valintani jätänkö pallon nököttämään tasamaalle vaiko asettelenko sen niin, että taatusti lähtee pyörimään alamäkeen? Annanko itse sille vielä mahdollisesti vähän vauhtiakin varmistuksena sille että pyörii?

Jälleen toteamus että elämä on valintoja täynnä. 

Yhdenkään niistä kuitenkaan tarkoittamatta sitä että väen väkisin pitäisi hymyä pusertaa silläkin hetkellä kun se olisi haettavissa sieltä mihin aurinko lakannut paistamasta. Voisiko valintana olla se että antaa sen tulla silloin kun tulee luonnostaan, sillä kirkastaa ympäristöä loistamaan valoa ja rakkautta? 

Voisiko olla vaihtoehtona sekin että siinä kassalla helpottuneena sanoa kauniisti kiitos. Kiitos siitä olet siinä, juuri tuollaisena, tuli lämmin ja hyvä fiilis, on parempi jatkaa kulkua eteenpäin. Vaihtoehtona ottaa vastaan kun sitä itse tarvitsee tietäen että oikeaala hetkellä sen itse saadun ymmärtää laittamaan eteenpäin, kiertämään tavalla tai toisella. 

Voisiko kuljetulla polulla tulla eteen sekin hetki jolla hymy saapuu luonnostaan olemaan? Sen katoamatta, sen yksinkertaisesti ollessa. 

Voisiko se olla sellainen hetki, jolla todeta elämän olevan kaunista. Sellaista ja sellaiseksi rakentunutta että on hyvä olla, että on elämäänsä tyytyväinen, juuri sellaisena kun se on. Juuri siinä hetkessä, sellaisena kun se on. 

Kannustaako kokonaisuuden katseleminen etsimään ja hakeutumaan tasapainoon? Kenties jopa pysymään tasapainossa sen löydyttyä. Mikäpä se olisi parempi kannustin ja motivaatio kuin sen ymmärtäminen että oma tasapaino, se että itsellä on hyvä olla itsensä kanssa saattaa heijastua ympäristöön tekemään omaa työtään. Niinpä niin. 

Hymy, pienetkin sanat. Katse, sen syvyys. 

Mikä mieletön mahdollisuus, mikä valtava voima!

Ajatella...