Kohtasin vihaa, sen kohdistuttamatta minuun. 

Puhdasta vihaa, tunteena. Seurasi jäätyminen, ihan totaalinen jäätyminen tilanteessa, sen tunteen edessä. Miten ja millä kohdata viha? Lempeydellä taputella? Rakkaudella kieritellä? Vaiko antaa valua kautta kaikkeuteen?

Mikä on vihan vastakohta?

Viha tunteena jokaiselle tuttu. Tunne, joka välteltynä osaa kertyä ja paisua huomattaviin mittasuhteisiin. Sellaisiin jotka osaa tehdä elämisestä vaikeaa. Tuttu se on tunteena itsellekin, siinä mittakaavassa että sai purkaa pitkään ja hartaasti, todella. Ja varsin fyysisellä tavalla, melkeinpä moodilla verta, hikeä ja kyyneleitä sen suuremmin säästemättä. Vaan purkautuipa tavallaan, tuli sekin hetki että huomasin kadonneen. Oli vapauttavaa huomata että hävisi, lakkasi olemasta.

Miksi onkin tunteena sellainen jota mieluummin välttelee kuin kohtaa? Mikä siinä tunteessa on sellaista mitä juoksee ennemmin karkuun kuin kohtaa ja purkaa antamatta patoutua? 

Viha on vaikea tunne. Ja toisaalta, onko yhtä vaikeaa vihata kuin rakastaa? Kohdata ne kaksi tunnetta sellaisina kuin ne on. Tuntuu että niiden kahden väliin mahtuu kaikki muut vihan ja rakkauden kuitenkaan tuntumatta toistensa vastakohdilta. 

Niin. Mikä on vihan vastakohta? Myötätunto? Ajaako empatia vielä suurempaan vihaan? Entäpä viha? Vastata vihaan vihalla? Lopputulos lienee sanomatta selvä.

Millä kohdata viha?

Saako kysymykseen vastausta peilaamalla omaan olleeseen tunnetilaan? Olisiko ollut viha purkaantunut muulla kuin millä purkaantui? Olisiko jollakin tavoin jäänyt kertymättä mittasuhteisiin joka valtava? Tätä pohdin, hartaasti. Mikä vihan nostanut? Mikä tuonut vihan olemaan? Ja mikä on vihan perimmäinen tarkoitus? Onko se puolustautumismekanismi? Selviytymiskeino? Viha tunteena osaltaan näyttämässä valoa polulla joka viemässä kohti itsekunnioitusta?

Ja edelleen, mikä on vihan vastakohta?

Mikä on tunteen vastakohta? 

Onko jokaisen tunteen vastakohta välinpitämöttömyys? 

Kohdata välinpitämättömyydellä? Vai tarvitseeko ihminen tunteen kohtaamiseen itsessään eteensä ihmisen, joka itsessään niin vahva ja kirkas että tunne peilautuu itselleen käsiteltäväksi turvallisuuden tunteen kautta? Sen mekanismin kautta että tuo tuossa on itsessään ja vahvuudessaan niin turvallinen että tohdin tunteeni nostaa olemaan, näyttää sen itsessäni itselleni? Tohdin, rohkenen ja uskallan toisen siitä hetkahtamatta, murtumatta, sortumatta tai mukaan lähtemättä? Niinkö? 

Tarvitseeko nyt esimerkiksi vihan kohtaamiseen turvallisuuden tunteen jonka kautta kohdata vaikea tunne itsessään? Silläkö ne menee kaikki muutkin tunteet, sellaiset jotka kokee vaikeaksi?

Olla toiselle niin vahva turva että toinen uskaltaa kohdata itsessään? Vaiko itseään?

Niinpä niin ja joopasen joo. Tämä nyt ajatuksen juoksussa sellainen kohta jolla nousi hymy kasvoille, ehkäpä ääneen tuli naurukin.. No niin, olla itsessään niin vahva että pystyy olemaan omassaan, rajoissaan, niin vahvasti ettei mikään eteen tullut saa aikaan millinkään värähdettä mihinkään suuntaa. Kyllä, nauran ääneen. Kas, kun menee ymmärykseen tämäkin ja varsin kokemusmaailman kautta. Tämän olen todella kokenut, elettyjen vuosien aikana useammankin kerran. Siinähän sitä saa sitten repiä, rimpuilla ja olla itsensä kanssa ihan tarvitulla tavalla tarvitun määrän ja tarvitun ajan että se riittää. Siihen että kohtaa itsessään, mitä ikinä se tarvittu sitten onkin. Tuki ja turva, heijastuneena toiselta olemaan itseä itselle.

Pitkä ja harras se oli tämäkin ajatusten kulkema polku.. 

Kohdatun tilanteen hämmentävyys sai kuitenkin siinä hetkessä käden rannetta myöten suuhun, kunnes valkeni.

Ahaa, siis tunnetyöskentyly saanut uuden olomuodon. 

Kohdata tunteita niiden kohdistumatta minuun. 

Miksi? 

Mitä nostamassa, mitä tuomassa? Tämä ajatuksissa. 

Millä ja miten kohdata tullut tunnetila? 

Miten kohdata tunteita silloin kun ne tulee eteen tunteina, niiden kohditumatta selkeän suorasti mihinkään? 

Mille ne näyttää? Mille ne tuntuu? Mitä niiden sisällä on, mistä ne on rakentuneet? 

Minkälaisia ne on energiana? Minkälainen värähde niissä on? 

Tähän kohtaan pysähdyin. Tätä jäin miettimään. Ilman sanoja tämän ymmärsin. Katsella ja kuunnella, sen kautta ihan selkeitä. Miten paljon ihminen itseasiassa kertookin itsestään olevien tunteiden kautta. On kyllä mielenkiintoista! Ihan todella mielenkiintoista!

Ja miten onkin sellainen fiilis että jatkumo jälleen taattu, tämänkin asian äärellä. Ihan jännä nähdä miten tarjoiltuna ja millä voimakkuudella tulee mikäkin tunnetila katseltavaksi, sen kohdistumatta minuun. Naurahtaminen kai sallittua, jopa suotavaa.. Nähtäväksi jää.