Tykkään tästä lempeydestä, tuntuu hyvälle. 

Pieni yskäisy, pieni värähde. Riitti pysäyttämään. 

 

Ja palaamaan askeleen taakse päin. Mikä lienee tarkoitus siitä päätellen että tuotuna eri suunnista, eri teemojen kautta uudelleen eteen olemaan. 

Viha. Uudelleen käsissä. 

Meinasinko sivuuttaa Ihan niinkin kevyesti kun meinasin sivuuttaa? Niinpä niin. Vihakin tunteena sarjassa helppous kadonnut. Vaikea, pelottavakin sen kautta mihin se tunteena kykenee. Todella paljon mukavampaa kokeilla sivuuttamista.

Tunteena raskas. Niin paljon olen elettyjen vuosien aikana vihaa kokenut tunteena että tiedän kuinka paljon kuluttaa. Vie ja imee mehut, saa olon tuntumaan tiskirätiltä. Ja miksi? Miksi vihata kaikkia ja kaikkea, noin niinkuin kärjistettynä. Tuntea sitä tunnetta sen kuitenkaan purkautumatta, päin vastoin sen keräytyen ja patoutuen siihen pisteeseen saakka että kun tulee tarve ja keino purkaa, saa siitä suoriutua pitkään ja hartaasti. Ja omalla kohdalla niin fyysisellä tavalla että tulipa kehokin ajettua äärirajoille, siinä sivussa. 

Tämä kaikki muistissa, kyllä. Tuntuu että kyllästyin olemaan vihainen. Väsyin siihen. Sen kuluttavuuteen ja kylmään terävyyteen. Päälle pelon kahleissa väistelykin tunteen arvaamattomuuden edessä. Varsin tiedän mitä tapahtuu kun imaisee sisäänsä, voimaansa ja värittömyyteensä. Varsin tiedän mitä saa aikaiseksi. Repii ja riistää, saa tekemään ja sanomaan sanoja, käyttäytymään tavoilla, joista auringonpaiste kaukana. 

Väsynyt tuntemaan vihaa, mikä tuntuu niin turhalle. 

Päälle pelon sisällä arvaamattomuus. 

Jättää olemaan ajatuksen että entäpä jos tunteen kohtaisi? Entäpä jos ottaisi kädelle ja katselisi? Miettisi jotta mitä ja miksi? 

Entäpä jos viha tunteena saisikin olla olemassa sen ravistelematta ja retuuttamatta? Saisi olla olamassa sitä pakoilematta, sen tullen jos tullakseen sen hallitsematta? Kohdata itsessään olevana ilman pelkoa. Voisiko sitäkin tunnetta katsoa silmästä silmään ja olla sen kanssa sulut? Ajatuksella että olet, kuulut pakettiin, ja saatkin olla, saat kuulua pakettiin. Eletään yhdessä, sopusoinnussa pelon sanelematta yhteiselämää. Ajatuksena, ilman tarvetta asettaa tunnetta itsensä ulkopuolelle. 

 

Tätä mietiskellen. 

 

Kyllä on paljon saanut opetella hyvää ja kaunista pohjaksi olemaan sille, että tätä pystyy ja kykenee läpikäymään. Kovin olisi helpompaa kellua ja olla siellä missä kotona, mikä tuttua ja helppoa. Ihanaa ja mukavaa. Vaan toisaalta, tämäkin varsin mielenkiintoista kiitos sen, että pohjat kunnossa. On työkaluja ottaa vastaan, kohdata ja käsitellä, katsella kokonaisuutta sen kautta että siitä oppimassa, sen opettaessa sen sijaan että viskelisi pitkin poikin siihen pisteeseen saakka että sattuu, pelkästään kipua tuoden.  

Elämä on uuden oppimista, ja kasvamista.