Ihmisyys, elämä, täynnä tunnelukkoja ja traumoja, mitä availla. Onkohan niistä kukaan vapaa? Onko kenelläkään ollut niin kertakaikkiaan täydellinen elämä että olisi säästynyt? Vai onko täydellinen elämä sellainen mikä kuorrutettu juuri sopivalla määrällä nyt vaikka tunnelukkoja ja traumoja, höysteinä tunteet?

Vähän kun alkaa hymy hiipiä nurkan takaa olemaan, jaksaa jo ajatella mikä se sitten on täydellinen elämä? Onko se sellainen että kultalusikoita säkkitolkulla jo syntyessä ja toisaalta mitkä on niitä asioita mitkä pukeutuu kultalusikan muotoon? 

Sillä hetkellä kun sitä itkee melko sanamukaisesti räkä poskella, tuntuu varsin sille että kultalusikat lähtisi ensimmäiselle joka ne vain ikinä huolisi, ihan sama kunhan katoaisivat, vaan seuraavassa hetkessä tulisi kyllä jo ikävä. Niitä kultalusikoita. Mikäli nyt sitten tunteita, tunnelukkoja traumoja sellaisiksi kutsuu. Minä kutsun. 

Tovi sitten olisi voinut sanat olla toisenlaisia, mutta kyllä. Ne kaikki on elämän rikkauksia, oikeita ja todellisia kultalusikoita. Sellaisia mitä rahalla vaikea hankkia. Kaiketi niiden kuuluessa elämän vakiosoppariin. Toisaalta on hyvin mielenkiintoista miettiä jotta minkälainen elämä tosiaan olisi ilman niitä. Tunteita, tunnelukkoja traumoja. Vaihtaisinko sellaiseen? Vaikea kysymys, koska kokemusmaailmassa puutos sellaisen elämän suhteen. Soisinko sellaisen elämän toisille? Tämäkin haastava, jättää miettimään että mikä olisi sitten sellaisen elämän opetusvälineet elämänkoulussa jos edellä mainitut puuttuisi. Tai olisi syntymälahjana järjestyksessä ja hallinnassa ja elämäkin kohtelisi niin, että olisi kaikenmaailman nyt vaikka traumoista vapaa. 

Mistä, mitä kautta ja miten sitten tulisi opit joita opettalemalla oppisi olemaan ihminen?

Olisiko ollut muita vaihtoehtoja opetella olemaan ihminen kun kivun ja tuskan kautta tuleva oppi? 

Jos niistä vapaa oppikoulu niin olisiko oleellista jäänyt oppimatta? Tai mitä kautta se oppi olisi tullut?

Onko varjon kohtaaminen pakollista?

Onko toista ilman toista? 

Niinpä niin..

Suurta parhautta se, että toisen valo nostaa esiin olemaan sitä omaa varjoa. Sellaisia asioita, kohtia ja juttuja joiden olemassaolo ollut täysin pimennossa. Täysin ja ihan kokonaan. Kohtia itsessä jotka tulee näkyviin toisen valon heijastamana, juuri sillä hetkellä kun on itse valmis kohtaamaan, ja käsittelemään. Kovin on kaunista yhteistyötä. 

Nostaa näkyviin, tuo käsiin olemaan. Siitäpä se sitten alkaa se työmaa jossa palkkana jotain muuta kun euroja. Oma kasvu, sille lienee vähän hankalaa laittaa hintalappua. Ja onpa ymmärryskin kokonaisuuden äärellä kerta toisensa jälkeen sellainen asia, jotta jäisi euroihin vaihtamatta. 

Oivaltaa mikä omalla kohdalla kultalusikaksi pukeutunut, ottaa käsiin ja siitä sitten, soppaa ääntä kohden.

Katsella, ihmetellä, oppia ja kasvaa. 

Tiedä vaikka sillä itäisi lisää niitä kultalusikoita olemaan..