Loistavia keskusteluja. Elämän hienoutta nekin!

Ajatusten vaihtoa laidasta laitaan. Piristää kummasti ja saattaa vaikka laajentaa maailmankuvaa, tuoda sinne lisää näkymiä tai auttaa näkemään kokonaisuutta toisella tapaa. 

Onko mustavalkoista? Vai onko asian kun asian äärellä kuitenkin värisävyjä niiden vaihdellessa sen mukaan mistä suunnasta asiaa katselee? Äärettömän hyvä muistutus. Se, että harvoin mikään kuitenkaan niin väritöntä kuin mitä voisi äkkiseltään ajatella. Tai pelkästään mustaa ja valkoista. Jätti ajattelemaan. Todella. 

Päälle elämän perusasioita. Niiden olemassaolon syy, ja seuraus mikäli sivuuttaa. Edellinen auttoi hahmottamaan jälkimmäistä. Tuoreesti muistissa jotta ihan on viisasta katsella eri suunnilta jolloin tosiaan saattaa kokonaisuutta vaikka hahmottua olemaan toisella tapaa kun se, että tapittaa silmälaput päässä vain yhdestä suunnasta. 

Ne elämän perusasiat. Keho varusteltu monella hienolla mekanismilla jotka jokainen tukemassa tasapainoa. Sellainen vahva ajatus asian äärellä. Mekanismeja jotka aktivoitavissa toimimaan tarvittujen toistojen jälkeen automaationa. Tietoisen toistamisen jälkeen muuttunee olemaan itsestään selvää. Päälle sitten se jotta niin, onko mikään yksinkertaista? Sen kuitenkaan olematta vaikeaa. 

Hengittäminen. Tästähän se sitten alkoi. Sitä ihminen  kestää jokseenkin hyvin hengissä kun muistaa hengittää. Mutta miten? Tämä oli oivallus jälleen vailla vertaa. Ihan piti pysähtyä hetkeksi miettimään. Miten hengitän. Ja miksi. Hengitänkö syvään tavalla jolla happi tuntuu tekevän tehtävänsä vai jääkö hengitys pinnalliseksi? Miksi ja missä tilanteissa? Onko hengittäminen syvää ja levollista vai onko keho hätätilassa jolloin selvityminen avainasemassa? Miten arjen erilaiset kuormittavat asiat näkyy hengittämisessä? Miten syystä tai toisesta oleva stressi vaikuttaa hengittämiseen? Riittääkö hengityksen hallinta, sen äärellä tietoinen harjoittelu, osaltaan kuljettamaan kohti sellaista jolla esimerkiksi stressin hallinta on automaatio? Koska ihan taatusti on kehoon ohjelmoituna sekin, stressin hallinta. 

Ja koska kaikki liittyy kaikkeen..

Syöminen. Kehossa olemassa nälän tunne. Viimeisenä muistuksena ja pyyntönä saada ruokaa, polttoainetta joka tarpeellista elämistä ajatellen. Vähän kun auto, siinäkin valo syttyy kojetauluun mikäli meinaa tankki vallan tyhjentyä. Mitä sitä tekee siinä kohtaa? Pysähtyykö tankkaamaan? Melko itsestäänselvästi. Ja kun muutakin mustan ja valkoisen lisäksi, niin mitä tulee tankatuksi? Dieselautoon bensaa? Vaiko toisinpäin? Tuleeko syötyä nälän tullen ihana suussa sulava suklaapatukka vaiko perusmättölihapiirakka? Vaiko järkevää ihan ruokaa? Jos viimeisin niin toisten äitien tekemää vaiko ihan kotona tehtyä? Sellaista josta jäänyt puuttumaan liuta koodeja. Niin. Vaiko tuleeko tehtyä se vihon viimeinen virhe, sivuuttaa nälän tunne? Se muuten sammuu se auto tienposkeen jos tankki pääsee tyhjenemään. 

Juomisen kanssa sama homma. Samanmoinen mekanismi janon tunne. Tuleeko juotua? Ja mitä tulee juotua? Sokeria, makeutusaineita vaiko puhdasta vettä? Ja millä tavoin puhdasta vettä? Vaiko puhdistettua vettä? Vaiko se sama vihon viimeinen virhe, sivuuttaa janon tunne? Unohtaa että nesteytys tuiki tarpeellinen, jopa oleellinen asia. 

Uni. Nukkuminen. Lepo. Mikä mahtaa olla optimaalinen määrä tätä? Unta, jonka aikana keho saa leponsa. Varsin näppärästi ja helposti tulee sivuutettua mitä kummallisimmilla tavoilla tai syillä. Ja mikä on lopputulos? Kaikkea muuta kuin onnellinen. Silmät ristissä arjen pyörteissä suoriutumista josta jää huono mieli. Keho pyytää lepoa ja miten helposti sekin tarve tulee sivuutettua. Istahdan hetkeksi, teen vielä tämän tai tuon. Puuhastelen sitä taikka tätä sen sijaan että menisi nukkumaan, tai ainakin lepäämään. Miten voikin olla yksinkertainen asia hankalaa, tai helposti sivuutettavaa.

Hyvä oli tulla olemaan tässä kohtaa kun alkaa tämä pallonpuolisko siirtyä kohti syksyä ja kaamosta. Lyhyt valoisan aika kun tuntuu menevän toisenlaisella painotuksella kuin hämäryys ja pimeys, kaamoksen valottomuus. Valon aikana tuntuu että ne elämän perushommat jää jotenkin unholaan, niiden merkitys ikään kuin haalistuu. Arjessa sitten kolahtaa nilkkaan ilman huomiota. Tai ehkä jokseenkin ikuisuusongelma.. 

Jos hengittäminen itsessään automaatio niin syödä, juoda ja nukkua. Väliin mieleistä puuhastelua. 

Mitä muuta pienille ihmisille opetetaan elämän alusta alkaen? 

Riittävällä toistolla homma hanskassa?