Pelko. 

Katsoa sitä silmästä silmään. 

Kohdata se.

Sanoa se ääneen.

Minua pelottaa. Sillä se olemassa.

Kohdattava, koettavana ja tunnettavana.

Olemassa. 

Mitä sen jälkeen? 

Saapuu ymmärrys siitä kuinka valtavan tiukasti se on kietonut sisäänsä, kuinka paljon se on salakavalasti, kyselemättä ohjannut elämää. Pelon sanelemaa elämää. Miten kaikin mahdollisin tavoin ohjannut elämään elämää juuri haluamallaan tavalla. Sanellut ja käskyttänyt, ääneti, ollen taustalla vaikuttimena. 

Sitä alkaa näkemään omia toimintamekanismejaan ja -mallejaan. Seisomaan peilin äärellä todella, todella siihen katsoen ja näkemäänsä jopa järkyttyneenä ihmettelemään, sitä mihin kaikkeen pystynytkään. Pelko. Ruma seuralainen, kauneus on kohtuu kaukana. Vaikka olemassa kuitenkin sen kautta että pelko olemassaolollaan tarjoilee järjettömän isoja opin paikkoja. 

Seisoa peilin edessä. Ja ymmärtää. 

Joskus olisin ottanut ruoskan käteeni, sillä ruoskinut ihan itse itseni verille lopputuloksella mikä? Kuinka paljon kipu antaa kasvulle mahdollisuuden? Se että ruoskii ajatuksillaan itsensä verille itse itseään syytellen ja solvaten. Kuinka hedelmälliseksi se saa kasvun? Kasvaako ja kukoistaako? Niin. Tästä ja tällä suoriutuneena tiedän vastauksen. 

Entäpä lempeys. Sen kautta kohdata itsensä. Sen tunteen kautta katsella peilistä näkemäänsä. Sen tunteen kautta kohdata ja ymmärtää näkemäänsä. Saa aikaan toisenlaisen lopputuloksen. 

Lempeyden kautta hyväksyä itsessään olevaa.

Saa katselemaan vielä vähän tarkemmin.