Tähtien valolla siunattu

Pyyteetön läheisyys

2025-12-06T10:31:00+02:00

Läheisyys.

Napata kiinni sellaisesta mikä oleellista, oleellisen tärkeää. Tämä nyt tuntuu sellaiselle Todella Tärkeälle Asialle.

Pyyteetön läheisyys.

Aiheena Iso. Kokemuksellisena valtava, sellainen niin potin totaalisesti räjäyttävä että taatusti jää sillä olemaan.

Läheisyys pyyteettömänä. Puhtaana, sellaisena ettei se vaadi mitään, ei pyydä mitään, ei halua mitään. Sellaisena että vain yksinkertaisesti on. Taivas että voikin syvyydessään olla jotain niin käsittämättömän isosti ja suuresti kaunista! Kokemuksellisena uppoaa syvälle solutasolle saakka saaden kehon ja mielen niin syvään rauhaan ja lepoon että saapuu ajatus sen olemisesta pysyvää, että haluaa sen olevan pysyvää.

Pyyteetön läheisyys. Voisiko ajatella perusoikeutena?

Ajatellaan kaiketi usein ulkopuolelta tulevana. Voisiko ajatella itsessään olevana? Löytää itsestään oleva tasapaino ja sen kautta itsessään oleva läheisyys, sen tunne. Sellainen kokonaisuudessa oleva ja vallitseva levollisen rauhallinen läheisyyden tunne itsensä kanssa, koettuna yhdessä sisäisen lapsen kanssa, sen heijastuen ympärille ja ympäristölle.

Saako lapsi ihmismaailmaan syntyessään kokemusmaailman läheisyydestä?

Miten ja millä lapsi oppii ihmisyydessä läheisyyden ja sen kokemusmaailman?

Mitä tapahtuu jos jää olematta ja tulematta sellaista selkeintä, suorinta ja helpointa reittiä pitkin? Mistä ja miten etsiä ja hakea siinä tilanteessa palikoita joilla rakentaa tarvitut tikkaat joita pitkin kiivetä aiheen sisälle?

Mitä pyyteetön läheisyys on? Mitä se tarkoittaa? Mistä se koostuu? Mitä sen sisällä, sen syvyydessä on?

Onko yhteenkään kysymykseen yhtä ainoaa oikeaa vastausta?

Onko se henkilökohtainen kokemusmaailma ollen jokaiselle juuri tarvitunlainen sen tullen juuri tarvitunlaisena tarvitulla tavalla? Onko se alkukantainen tarve ihmisyydessä, sen tarpeen ollen työkaluna kuljettamassa kohti tarvittua?

Ja nimenomaan kuljettamassa. Se sen tarve.

Entä jos jää aiheen ympärille rypemään ja kierimään, voivottelemaan sen puutetta? Pysähtyä paikalleen syyttävällä sormella osoitellen ympäristöä ja sillä ulkoistaen itsensä ulkopuolelle. Mitäs sitten tapahtuu? Jääkö matkanteko junnaamaan siihen pisteeseen?

Perusoikeus, vailla velvollisuutta?

Vai onko jokaisella ihmisellä velvollisuus, jos sitä sellaiseksi voisi nyt kutsua, etsiä ja hakea? Sillä ja niin kulkea sitä omaa polkua jota elämäksi kutsutaan. Sillä rakentaa rajat kaikkeudessa itsensä ympärille, hakeutua askel askelleelta olevaan kokonaisuuteen olemaan osa sitä. Itse, ulkoistamatta sellaisia vähemmän mukavia etappeja toisille, tai jäämättä sen varjolla keikkumaan ja kiikkumaan rannalle kun edessä maa näyttää hetteiselle, selleiselle että saa etsimällä etsiä pitävää pohjaa jalkojen alle. Suo kun suo, jokainen on ylitettävissä. Tavalla tai toisella.

Asuuko pyyteetön läheisyys ihmisessä itsessään peilien vain heijastaen sitä, toisten ihmisten tuoden kokemusmaailman siitä?

Onko pyyteetön läheisyys kaikkeuden kauneutta ollen olemassa kaikkeutta kaikkeudessa, jokaiselle ja osa jokaista?

Siinäpä sitä mietittävää.

Sukellus syvyyteen

2025-12-01T23:03:00+02:00

Sanattoman hiljainen on mieli. Jotenkin halu kuitenkin tuoda olemaan.

Syvyys. Voi taivas sentään. Syvä on henkäys äärellä.

Mieli etsii ja hakee sanoja kertomaan, etsii ja hakee niitä sellaisen jonka äärellä ne tuntuu katoavan.

Voisi lienee lähestyä aiheena aikuisuus. Sellainen sana ihmisyydessä helppo. Kävellä sisään portista jonka pielessä kyltti "aikuisuus". Jättää lapsuus ja nuoruus, kävellä eletyn elämän, sen kokemusmaailman ja tehdyn henkisen työn kautta aikuisuuteen, sen yhden askeleen aikana ymmärtää mitä tarkoittaa kasvaa vastuuseen sen kantamisen sijaan. Sanoja, jotka kertoo osan. Niin. Osan kokonaisuuden ollessa jotain sellaista jonka äärellä sanat yksinkertaisesti lakkaa olemasta.

Se yksi askel jonka takana syvyys. Sellaista mitä kohti jokainen askel kuljettanut. Sellaista mikä ollut määränpää, mitä kohti kulku ollut täysin tietoista ja määrätietoista. Sellaista minkä äärellä mikään ollut edes hidaste, saati este. Syvyys, sellaista missä koti, mikä olemisen tarkoitus ja jonkinlainen määränpää. Portti jonka jälkeen uusi ja uudessa. Sepä sitten hetki jolla lakkasi sanat olemasta. Sukeltaa pohjattomaan syvyyteen, tuntuu sille kuin olisi taivas auki edessä kulkea.

Ajatusten takana jo kuljettu, yli astuttu, ihmisyydessä saateltuna tavalla jonka äärellä epäröinnin mahdollisuuskin eliminoitunut. Niinpä se tuntuu kulkevan, aina ja joka kerran. Hahmottuu ajatuksissa, niiden takana valmiiksi saakka minkä jälkeen konkretisoituu tavalla joka arvoitus tullessaan, lopputuloksen ollessa kuitenkin varma. Hivenen saattaa nytkin hymyilyttää, niinpä niin, lopputulos takuuvarma.

Kulkea aikuisuudessa käsi tiukasti oman sisäisen lapsen kädessä. Niissäpä sanoissa oleellinen.

Se, sillä ja niin. Päästäänkö jälleen aiheeseen tasapaino joka kaiken ydin. Tasapaino, etsiytyä ja hakeutua luontaisesti jo olevaan. Siinä sitten temppu ja kuinka se tehdään. Kohta, jolla astuu hymy huulille ja nauru ääneen. Koska helposti, sen olematta millään tavalla vaikeaa saati hankalaa. Kovin on helppoa kun peili edessä siinä määrin kirkas ettei heijastuneeseen jää tulkinnan vaikeutta. Sisäinen lapsi pitää huolen siitä ettei pääse liian vakavaksi elo, olo ja mietteet. Sisäisen lapsen kupliva nauru ja ilo elämästä sulkee rakkauteensa ja valoonsa tuoden katseen kimallukseen loiston valaisemaan syvyyden pohjattomuutta. Ihan on yksinkertaista ja mutkatonta kun vaan lakkaa tekemästä siitä mitään muuta kuin mitä todellisuudessa on.

Se sitten oma lukunsa jotta millä ja kuinka pysyä keinulaudalla silläkin hetkellä kun sen liike sellainen joka voisi tipauttaakin. Tasapainon ylläpitäminen, siihen luontaisesti koko ajan hakeutuminen on helppoa sen ymmärtämisen kautta. Vaan osaapa siinäkin olla omat niksinsä, sarjassa työ tekijäänsä opettaa. Sitäkin voi sitten miettiä jotta viekö oleva ymmärrys asian äärellä pois heiluntaa ja sen vaikutusta. Ollut jojomainen liike nyt toisenlaista, tulee mieleen ehkä sellainen vieterihahmo jonka saa heilumaan sormella, sellainen olo. Heilauttaa, saa heilahtamaan, ja nopeasti palautumaan suoraan linjaan koska niin liimattuna linjassaan että heileus vain heilaus. Heilautus saa milloin kyyneleet kasvoille, milloin kurkun turpoamaan umpeen itkun edessä, milloin mitäkin eli reagointi, ja siitä palautuminen. Palautumisen muuttuessa koko ajan nopeammaksi ja helpommaksi. Kokemusmaailman kautta helppo nähdä kehityksen kaari.

Käsi kädessä, sillä ja niin.

Yhdessä on hyvä olla.

Tunteiden sisällä

2025-11-25T20:14:00+02:00

Tunnemaailma käsissä, yllätysyllätys. Huokaus tarpeeton, henkäys kuitenkin asian edessä.

Tuttu maailma, tuttuakin tutumpi maailma. Sisällöltään, kyllä. Tunteeni tunnen, niiden maailmassa kotona. Katsontakanta ja lähestyminen, sisällä oleminen muuttunut. Opettelua, työn alla. Hahmotan, vielä katselen.

Liittyisikö hallintaan? Voiko tunteita hallita tai onko tunteiden hallinta tarpeellista? Voiko tunteiden äärellä toimia itse portsarina jotta jaaha ja ahaa, Sinä, hmm, sinusta pidän, tervetuloa tai toisen kohdalla todeta jotta sinä saatat satuttaa, sinua en kaipaa? Onko tunnemaailmassa portsarikoulutusta tai oikeuksia työn harjoittamiseen?

Vai kuuluuko sen mennäkin niin että elämänvirta tuo tullessaan ja vie mennessään, että tunteet tulee, on ja muuttuen kulkee eteenpäin? Onko tunteet osana kokonaisuudessa kuljettamassa eteenpäin?

Onko tunteiden tunteminen ja kokeminen tahdon asia? Saako valita mitä tuntee ja milloin? Onko tunteet olemassa kuin ravintolan ruokalistana josta valita sitä mitä sillä hetkellä mieli tekee? Jäisikö niin tasapaino vähän kehnonlaiseksi sillä perusteella jotta kukaan tuskin ravintolassakaan tilaisi eilisestä pöydälle lepäämään jäänyttä riisiruokaa? Vai voiko tunteita lajitella eilisiin ja tuoreisiin ajatuksella toisesta saa ruokamyrkytyksen toisen ollessa kulinaristinen nautinto? Jääkö loppujen lopuksi valinnanvaihtoehtoa? Olisiko järkevää tuntea tunteita joita virta tullessaan ja ollessaan tuo, siis jättämättä niitä lepäilemään pöydän tai hellan nurkalle odottamaan karvaston kasvua jolloin tulee ehkäpä hieman heikko happi? Entäpä jos vaan ottaisi käsittelyyn tullessaan? Tai antaisi tulla ja olla, tuntea ja kokea sitä ja se mikä tullakseen on? Jäisikö semmoiset ikävämmät versiot olemaan neutraalimpia ilman karvaston kasvun odottelua?

Ihmisyydessä tunteiden kirjo melko rajaton, jos lasketaan kertoimien olemassaolo kokonaisuuteen. vihasta rakkauteen.

Onko tunteet kuitenkaan loppujen lopuksi kovinkaan erilaisia? Ajatuksella vihasta rakkauteen on matka loppujen lopuksi kovinkin lyhyt, sisältö vaan pitkä ja leveä. Tunne kun tunne. Heilauttaako tullessaan? Siis pelkistetysti, tuleeko tunteen kuin tunteen äärellä reaktio? Eroaako tunteet toisistaan? Vai eroaako vain reaktio tunteen äärellä? Reaktion lisäksi kohtaamistapa ja suhtautuminen tulleeseen? Eroa silläkin kuinka paljon ja mitä tarvitsee jotta tunne pääsee tekemään työtään?

Rohkeus ja rohkeutta kohdata tunteensa, rohkeus ja rohkeutta seistä tunteidensa sisällä. Tuntuu siinä olevan hetkeen tarvittu.

Rohkeuden kautta varmuus seistä tunteidensa sisällä.

Se.

Luomisen voima

2025-11-19T20:53:00+02:00

Onko luomisen voima taikuutta?

Niin yksinkertaistako se on?

Ihmisiä jotka ymmärtäneet oma voimansa mahdin on hyljeksitty, poltettu roviolla? Heidät koettu uhaksi illuusion sisällä?

Niin. Ajatella mitä tapahtuisi jos ihminen keksisi oman voimansa illuusion edessä. Sen että on mahtava voima luoda oma todellisuutensa sellaisena kun sen sydämessään oikeaksi tuntee. Mitä tapahtuisi huolella rakennetulle illuusiolle joka olemassa ylikäveltäväksi? Lakksisiko se olemasta? Seuraisiko siitä kaaos vai vapaus?

Millaisen maailman ihminen rakentaisi ollessaan vapaa ihmisyydestä?

Muistamisesta oppimiseen

2025-11-17T22:06:00+02:00

Ajattelinko että muuttuu helpommaksi?

Että elo olisi killumista kaikkeuden kauneudessa skumppalasi toisessa, vähintään mansikat kiulussaan toisen käden ulottuvilla? No, ehkä käväisi mielessä, mikä hiljaa nauraen todettu. Ihan voisi taas ääneen nauraa.

Sitäkin sitä voi miettiä jotta kuinka kauan tuntuisi nyt vaikka kliseiset skumpat mansikoineen hyvälle ennen niiden muuttumista olemaan arkea sen ehkä viedessä ylintä hohtoa siitä minkä voisi kuvitella olevan kaikkein parasta. Että kuinka kauan menisi siihen, että ihan vaikka vetisempi makaronilaatikkokin maistuisi paremmalla, ihan vaikka ilman ketsuppiakin. Tulisipa se aihe tasapaino senkin kautta luultavasti jopa varsin kirkkaastikin näkyviin.

Muistaminen muuttuu oppimiseksi.

Kuulosta ehkä helpolle. Muistaminen jotain sellaista että lujasti on saanut asian äärellä töitä tehdä. Lujasti, ja pitkään hartautta unohtamatta. Sen jälkeen voisi äkkiseltään ajatella jotta oppiminen helppoa, kivaa ja mukavaakin. No, sitäkin. Hiljaa hymyillen, kyllä, sitäkin. Vaan kun päästää oppimisen aihepiirien äärelle niin muuttuu ääni kellossa. Sillä hetkellä kun ymmärtää mitä ja miksi. Ja ymmärrykseen saapuessa ensimmäinen reaktio pako ajatuksella en pysty, en kykene vaan onneksi järki voitti. Mitäpä voittaisin pakenemalla? Se kun on tiedossa että taatusti löytyy edestä se minkä taakseen jättää. Takuuvarmasti. Ensimmäinen reaktio kuitenkin ennen järjen valon syttymistä. Pysähtyä uuden äärellä, hengittää ja katsella kokonaisuutta. Vain uutta, ei sen kummempaa. Uudessa pärjää erinomaisen hienosti kun puhuen kertoo ja kysyy, mikä johdattaa aiheeseen yhdessä. Siinä niitä taikasanoja. Kirkkaimpana lienee tasapaino. Sen saavutetun ylläpitäminen. Niillä ja niin. Loppujen lopuksi ihan helppoa, kohtaaminen vain työn takana.

Sitä kun elää riittävän pitkään kaiken maailman traumojen ja lukkojen määrittelemää elämää, niin herkästi menee sormet suuhun kun ymmärtää että opeteltavakin yhtäkkiä elämään ilman häkkiä jonka raoista todellista olevaa saanut katseltua. Ilman häkkiä, jossa ovi ollut kaiken aikaa auki. Ilman häkkiä, joka ollut ympärillä olemassa vain mielen illuusiona. Opetella todellisuutta, joka jo ollut häivähdyksinä ajatuksissa se mitä kohti. Vieläpä sen verran kirkkaana että taatusti pysyy askellus vakaana.

Opetella uutta. Rakentaa uutta.

Sillä tehdä uudesta kaunis kokonaisuus jossa levollinen tasapaino.

Tuntuu hyvälle.

Kulkea ovesta

2025-11-11T21:28:00+02:00

Kulkea ovesta, astua kynnyksen yli.

Mitä sen jälkeen?

Tuntuu tutulle. Aikaisemminkin olen kulkenut ovista, ovesta, ja jäänyt oven suuhun katselemaan olevaa. Antanut itselleni aikaa tottua sellaiseen mikä uutta.

Epävarmuus, pelko ja jännitys kaukana takana. Aikaa vain katsella, kokoa ja tuntea.

Niin nytkin.

Tahti vain nopeampi, se on muuttunut. Tuntuu että sellainen mitä aiemmin saanut kieritellä ja pyörillä loputtomalta tuntuvan ajan jotta suoristuu, aukeaa olemaan liki itsestään. Tuntuu luonnolliselle, silti sen rekisteröin, tai ehkä juuri siksi että on luonnollista.

Luonnolliselle sen kautta että mitä jää olemaan kun kuorta rikottu ja panssareita muurien lisäksi purettu? Mitä niiden alla on? Mitä ne on olleet peittäen suojaamassa ollen työkaluina kasvun tiellä?

Se mitä olemaan, mikä se todellinen olevaisuus, syvyydessä niin kevyt että pääsee kulkemaan läpi kuin henkäys. Sille se tuntuu. Että asia kun asia lakannut kalahtamasta milloin mihinkin suojaan, muuriin tai panssariin, kuitenkin niin että taatusti on jysähdykseen havahtunut ja siihen reagoinut. Ollut omansalainen työmaa, suorastaan siirtola sellainen. Purkaa, kuoria ja räjäytellä todellisuutta olemaan.

Mitä jää olemaan?

Onko sille sanoja kertomaan syvyyden kauneutta?

Niin. Katsella ovelta. Hymyillen todeta jotta jaaha, tämä tuttua, ja kuitenkin ihan uutta. Kynnyksen takana uusi maailma. Tai ainakin kovin toisenlainen. Tuttu, tai tuntuu hatarasti tutulle, tarjoillen näkymää joka katseelle uutta. Kokemusmaailmaa josta häivähdyksiä saattelemassa eteenpäin. Ymmärrän katselleeni tätä, ymmärrän sen heijastuneen ulkoapäin olemaan katsellessa ymmärtämättä mitä näen, mitä katselen.

Taikasanat edelleen varustettuina sellaisilla blingbligvaloilla että taatusti näkee olemassaolon.

"Tasapaino" ja "yhdessä", sisältö mittakaavassa syvyyden pohjattomuus.

Tasapaino, muistuttamassa sen ylläpitämisestä, että olen siitä itse vastuussa. Yhdessä, tarjoilemassa uutta minkä äärellä liki leuka lattiassa kummastelemassa jotta jaa sekä ahaa, siis noinko ja näinkö. Ääneen ihan naurattaa oma hölmistynyt katse ja reagointi asian äärellä. Aihe joka aukaissut oveaan näyttämään Tärkeää ja tarpeellista. Tovin saa taas ihmetellä edessä olevaa.

Tasapaino, sen ylläpitäminen, siihen luontaisesti hakeutuminen.

Yhdessä. Tasapainon kautta sillä ja sen kautta.

Sanat maalaa maisemaa jota kernaasti katsellen ihmettelen aikani, jo olevaa ja jo tuttua.

Runsaus

2025-11-06T22:08:00+02:00

Runsaus. Unelmien olotila jossa haaveet olevaa.

Astuu ihmismieli kuvioon.

Ihmismieli on jos ei nyt ehkä niin suppea kuitenkaan kuin voisi kuvitella, niin ainakin hivenen hidas. Omaksumaan uutta, sisäistämään sen syvyyttä ja olevaisuutta. Tuntuu sellaiselle omansalaiselle prosessille, sen osalle, hyväksyä elämässä oleva ja elämään saapunut runsauden kauneus. Hitaasti menee ymmärrykseen sen olevan totta, sen olevan elämää tässä ja nyt unelmien haavemaan sijaan. Ehkäpä sitten hitaasti hyvä tulee, lienee jää varmemmin olemaan kun hissukseen ja pala kerrallaan saapuu ymmärrys mielen sopukoihin.

Edelleen syvästi mietin ja pohdin jotta onko nyt oleva ollutkin aina olemassa? Että olenko ajatuksilla luonut nyt olevan todeksi vai onko aina olemassa ollut luonut haaveet ja unelmat ajatuksiin kuljettamaan kohti nyt olevaa. Saattaa toki kuulua ymmärryksen osastoon pyöritellä näkyväksi joka kulmalta sitä enää analysoimatta tai pilkkomatta ihan atomitasolle, vain katsella sitä mikä olevaa. Nähdyn äärellä hymyillen todeta jotta kyllä, osasin, pystyin ja kykenin. Kulkemaan portille joka tarkoitus, astumaan kynnykseltä sellaiseen mikä tarkoitus. Onnellisena hymyillen, itsestäni syvää ylpeyttä tuntien, jatkaa elämänpolulla eteenpäin.

Mitä seuraavaksi? Mitä sen jälkeen kun kartan varsin vahvat merkit loppuneet? Tarkoitettu kuljettu seuraillen reittiä jolta eksyminen tekeytynyt kai mahdottomaksi. Mitä sen jälkeen?

Osastoa taivas yksin tietää vaiko sitä mitä itse eteeni ja ympärille luon?

Olemassa jo valmiina vaiko odottamassa luomistaan?

Runsaudessa nauttimista, siinä kierimistä? Luomisen iloa rajattoman luovuuden ilossa ja riemussa?

Vaiko sekä että?

Niin tai näin, on ihmisyydessä oleva hyvänolon olotila, onnellisuuden tunne, mukava asia. Siivittää kulkua soljuvaksi. Yksilöllistä kai jotta mikä asia tai mitkä asiat saa kehon mielihyvähormonit heräilemään, itsestään sitten lyödettävä halu suunnistaa sellaista kohti. Tarkoittamatta että elämän pitäisi olla pelkästään onnellisuutta ja iloa, kokonaisuuteen kuuluu kaikki. Tasapainon kautta se kokonaisuus tuntuu vaan hyvälle juuri sellaisena kun on, kivineen, kantoineen ja tajunnan räjäyttävine maisemineen.

Elämänpolku. Kaunis kulkea.

Ympyrä sulkeutunut

2025-11-06T21:55:00+02:00

Hetki, jonka haluan muistaa, koska tuntuu tärkeälle.

"Tälläinen mä oon aina ollut", heti perään kysymys "Onko mikään muuttunut?".

Joku ympyrä on selkeästi sulkeutunut. Joku sellainen iso ympyrä.

Niin. Onko mikään loppujen lopuksi muuttunut, vaiko kaikki?

Hyvä kysymys.

Pyyteettömyys

2025-11-04T20:07:00+02:00

Pyyteettömyys.

Kierii, kieppuu ja pyörii ajatusten aalloilla.

Samaan nippuun itseään tuupaten vastaanottamisen vaikeus. Tai jos ei nyt ihan vaikeus niin vastaanottamiseen reagoiminen, se ettei se ole saavuttanut soljuvuutta joka voisi olla luontaisinta. Mutta joku kohti, hissukseen, varmuudella

Onko pyyteettömyys rajattomuutta? Vai onko pyyteettömyys syvältä tulevaa ja syvyyksissä luontaisesti tulevaa?

Onko aihe joka joko on tai sitten ei ole? Voiko sitä oppia? Vai onko se muistettava asia?

Opittuna puhdas? Muistettuna puhdas?

Olla pyyteettömästi läsnä. Tukea ja kannustaa olemassaolollaan toista pyyteettömyyden kautta. Ojentaa käsi tarvitsevalle vastavuoroisuutta odottamatta ymmärtäen vastavuoroisuuden saapuvan kaikkeuden kanavia pitkin.

Pyyteetön läsnäolo antaa tilaa ja rauhaa. Tuo turvallisuuden tunteen jolla ihmisyyden ajatusmaailma rauhoittuu olemaan hiljaa, ihan hipihiljaa, mikä taivaallista. Pyyteetön läsnäolo antaa tarvitun, olevan nousta olemaan oman mielen kautta. Pyyteetön läsnäolo heijastaa peilinä kaikkeuden pyyteetöntä läsnäoloa, avaa tietoisuutta ja tietoisuudesta saapumaan ja olemaan sellaista joka luontaista. Sillä tavoin itsestään selvää ettei sitä edes ajattele, joka tietoisesti tullessaan opettaa ja kertoo olevaa. Sitä mikä ajassa tärkeää ellei jopa tärkeintä. Odottamatta mitään saa kaiken, odottamatta mitään antaa tilan ja rauhan jotta kaikki saa tilan ja rauhan saapua olemaan.

Kylläpä on kaunista katseltavaa. Kokonaisuus joka kääntyilee näyttäen olevaisuuttaa eri kulmista joista kokonaisuus muotoutuu olemaan.

Rajattomana leviää, rajojen sisältä tietoista olematta laskelmoivaa. Enemmänkin, no, tietoista, sellaista täsmentävää. Selkeää ja suoraa. Jälleen kerran loppuu sanavarasto kertomaan näettyä ja kohdattua. kokemusmaailman kautta koettuna ihan selkeää, nähty tukemassa. Hahmottuu sanoihin puettavaksi ajallaan.

Asuuko se ihmisessä? Onko luontaisesti olemassa jossain pinnan alla? Muistettava vai opittava? Vaiko sekä että? Tai ehkä jotenkin päin?

Millainen olisi maailma joka pyöri pyyteettömyyden kautta, ilman napanöyhtään keskittynyttä olemista? Asuuko napanöyhtässä ihmisyyden perisynnit?

Toisiko pyyteettömyys kaivattua tasapainoa kokonaisuuteen?

Mistä päästää siihen jotta onko tasapaino kaiken A ja O? kiteytyykö Kaikki sanaa tasapaino? Sitäpä voikin sitten jokainen itsessään miettiä.

Vallitseeko kokonaisuudessa tasapaino? Vaiko keikkuuko kiikkulautana eestaas?

Mitä oma tasapaino tarkoittaa? Millä saavuttaa? Mitä työkaluja pakissa olemassa sitä varten?

Haluttava itse. Siihen hakeuduttava itse.

Pyyteetön läsnäolo helpottaa hommaa ja touhua ihan valtavasti ja valtavan paljon. Varsin on vahva kokemusmaailma tämän ympäriltä.. Eli onko pyyteettömyys tukemassa, olemassa työkaluna, kohti tasapainoa joka kokonaisuutena ihan vaikka ihmiskunta?

Ajatus maailman parantamisesta on valtava. Lähteekö sekin yksilötasoisesta touhusta jossa napanöyhtä lakkaa näyttelemästä pääroolia?

Jännittää

2025-10-31T22:21:00+02:00

Tuntuu saapuileva täyden kuun aika olevan jälleen sellainen joka saapuu jättämättä, tämäkään, kylmäksi..

Hymyillen syvä huokaus. Edellinen pääsi yllättämään saapumalla ja olemalla täysi ihan puskista, mikä hyvä, nyt osasin jo odotella saapuvaa.

Tunteet. Yllätys, yllätys.

Vanhan kuolema, herääminen uuteen.

Elää elämää. Kokea elämää.

Olenko yllättynyt, seuraavana tuntea elämää. Elää ja kokea elämä ja elämää tunteiden kautta.

Kokonaisuus minkä peili heijastaa juurikin niin kirkkaasti jotta lakkaa jälleen tulkinnan vaikeus olemasta. Sivuuttaminenkin mahdotonta.

Ihan vähintäänkin jännittävää. Jännittää. Saa kädet pitämään rystyset valkoisena käsijarrua päällä.

Miksi?

Pelko liian voimakas sana. Jännittää, se sana oikea. Kohdata tunteet, niiden maailma, sen jälkeen kun eletyn elämän ajan riepotelleet, tai sille se on tuntunut.Todellisuus kaunista ihmisen mielen takana. Tunteet olleet ohjaamassa kuljetulla polulla varsin tarkoituksella. Koko arsenaali kokemusmaailmassa koettuna ja tunnettuna, tuttua ja tuttuja, kyllä. Ja silti, kohtaaminen jännittää.

Laskea käsijarrusta irti, mitä sen jälkeen? Tiedän että tuttuuden kautta käsiteltävissä ja hallittavissa. Hallitsen tunteiden hallitsematta minua. Ja silti rystyset valkoisena. Asia mikä korvien välissä ja näin ollen minua ja minussa. Minun pala kakkua katsella, ihmetellä ja tehdä mitä parhaakseni näen tai mikä parhaalle tuntuu. Elämän valintoja.

Kohdata tunteet minussa. Tunteet joiden tiedän olevan ystäviä. Tunteet, joiden tiedän olevan tarkoituksella.

Taivas, että sitä taas kiittää ihmisyyden oppimäärää. Tiedän jo kulkevani tuostakin ovesta minkä kynnyksellä keikkumassa eestaas, hetken kuitenkin hengitellen, koska ovesta astuttava ihan itse. Varmasti ja vakaasti, ihan itse. Toisen tuuppaamana sitä kompastuu, tulee kivusta parku ja saattaa vaikka lävähtää ovi lopun elämän edestä kiinni kun kivun keskeltä pääsisi ryömimään takaisin oven toiselle puolen. Siksi, itse. Varmasti ja vakaasti. Itse.

Setin päälle vielä kuin koristeena eletyn elämän jättämien jälkien hyväksymistä, läpikäymistä ja sen kaiken kautta irti päästämistä. Onneksi on ymmärryksessä että heijastuneena tuleva on järkevämpää ottaa ihan vaan reippaasti käsiin työstettäväksi kuin alkaa pakoilemaan peiliä joka tarvittua heijastaa olemaan. Sillä karkuun juoksemisella sitä kuvittelee pääsevänsä pälkähästä vaan eestäpä löytyy minkä taakseen jättää, ihan tavalla tai toisella, takuuvarmasti kuitenkin. Paperipussi päässä katoaisi kauneus kaikkeudesta, turhan kompastumisen vaarakin huomattava. Eli, vaihtoehtoja? Todellisia sellaisia?

Kaunis on kakku syvyydessään.

Hiljalleen sellainen mieli jotta alkaa kyllästyttämään avaimien kanssa säätäminen näiden lukkojen äärellä. Saati avainjahti tilanteessa jossa lukon ulkonäkökin täysin mysteeri. Tuntuu selkeämmälle räjäyttää koko lukko taivaan tuuliin, mielen rakentamana harhana tarpeeton.

Jos kädet teki rummun tätä hetkeä varten, jonka voima vahvuudessaan valtava, niin saa soida. Koko voimallaan soida ja sillä murtaa tarvittua. Alkaa kyllästyttämään himmailukin elämän äärellä, ja halun lähtiessä itsestä alkaa yleensä tapahtua, niin sen kuuluukin olla ja mennä.

On haluttava. Itse.